Luut solmussa – Kathy Reichsin Temperance Brennan -dekkareiden kääntämisestä 18. joulukuu, 2011

Kathy Reichsin dekkareiden päähenkilö on oikeusantropologi Temperance Brennan, jonka jotkut saattavat tuntea myös tv:n Bones-sarjasta.

Kirjojen Brennan eroaa jonkin verran tv-vastineestaan ja on osin omaelämäkerrallinen hahmo. Hänellä on sama koulutustausta kuin Reichsillä itsellään, ja kuten Brennan, Reichskin on Pohjois-Carolinan yliopiston oikeusantropologian professori, joka on tehnyt töitä myös Montrealissa.

Koska alkuteoksen luujutut ovat syntyneet ammattilaisen käsissä, suomentaja ei niiden suhteen joudu siihen harmilliseen tilanteeseen, että joutuisi miettimään, kuinka paljon alkuteoksen mokia on sopivaa siivota. Olisikin kiinnostavaa kuulla lukijoiden mielipiteitä tuollaisesta korjailemisesta. Reichsiltä olen esimerkiksi korjannut yhden viikonpäiväsekaannuksen, koska se olisi turhaan hämännyt lukijaa. Entäpä jos mieskirjailija puhelee palturia polttomoottorin toiminnasta ja naissuomentaja kääntää tekstin juuri niin kuin se on?

Niinpä Temperance Brennanin luututkimuskuvausten suomentamisessa on suuri vastuu, että kaikki tekniset yksityiskohdat tulevat täsmälleen oikein käännetyiksi. Lisävaikeuksia tulee siitä, että monien ammattilaisten tavoin Reichs tuntee alansa itse niin hyvin, ettei aina onnistu kuvaamaan ihan tarkkaan sellaista, mitä näkee silmiensä edessä. Alkuteoksen lukijaa se ei ehkä haittaa, mutta kääntäminen on mahdotonta, jollei ensin synny ihan tarkkaa kuvaa, mistä on kysymys.

Esimerkiksi Luiden viestissä esiintyvät nikamavammoja kuvaavat kohdat ovat monitulkintaisia. Selvitin ne lopulta tilaamalla netistä saman kirjan, jota Temperance Brennan käyttää, ja lukemalla siitä artikkelin, johon hän viittaa. Luita ja tuhkaa -kirjassa kuvatuista luiden patologisista muutoksista taas selvisin melko helposti, koska kävin pari vuotta sitten kuluttamassa koulunpenkkiä Helsingin yliopiston luututkimuskurssilla. Luututkija-arkeologi Kati Salon näyttämät kuvat cribra orbitaliasta olivat vielä hyvässä muistissa kirjaa kääntäessäni.

Onneksi Reichs ei ole niin yksitotinen, että piinaisi suomentajaa vain rustoliitoksilla ja poikkihaarakkeilla. Esimerkiksi Luiden viestissä mainittiin paljon kasveja, joiden suomenkielisissä nimissä oli melkoinen tonkiminen. Lopulta kävi ilmi, ettei osalla edes ollut suomenkielistä nimeä, ja kasvitieteilijät keksivät niille nimet. Niinpä mainio vanukeltajäkkärä (Pseudognaphalium obtusifolium) esiintyy kirjassa ensi kertaa suomenkielisessä kirjallisuudessa.

Luita ja tuhkaa -kirjaan Reichs oli suomentajan haasteeksi ujuttanut tukun runoja, jotka oli kirjoitettu daktyylisella heksametrillä, eli Homeroksen mittaan. Mittaan sopivien sanojen löytäminen ei käynyt ihan käden käänteessä. Minua rupesi matkan varrella kiinnostamaan, ovatko muiden kielten kääntäjät kääntäneet runot mittaan vai vapaasti, joten hankin käsiini saksankielisen version. Olipa melkoinen yllätys, kun runoja ei ollut käännetty ollenkaan, vaan ne olivat saksalaisessa laitoksessa englanniksi. Siinä oli kollega säästänyt kymmeniä tunteja työaikaa.

Dekkarit ja perinteiset seikkailukirjat ovat usein varsin käytännönläheisiä. Minun utopistinen ideaalini olisi sellainen hands on -kääntäjä, joka olisi oikeasti tehnyt suunnilleen kaikkea sitä, mitä kirjassa puuhataan. Jos kirjassa ajetaan moottoriveneellä, niin on kodikkaampaa kääntää, jos on itse ajanut moottoriveneellä, vaikka ei olisikaan kuljettanut siinä ruumiita tai ajanut takaa murhaajaa.

Siinä mielessä Reichs sopii minulle kuin nyrkki silmään. Olen koulutukseltani kielitieteilijä, arkeologi ja juristi. Oikeusantropologiaa en voi väittää tuntevani, mutta olen pitänyt käsissäni muinaisia luita ja nähnyt, kun niitä tutkiva antropologi järjestelee niitä pöydällensä. Ainakin voin taata, että kääntämissäni Reichseissä arkeologinen termistö on ihan syvältä – suoraan kaivausmontun pohjalta.

Dekkarikirjallisuus, kuten viihde yleensä, on ajassa kiinni. Siinä missä kieli voi olla vähemmän taiteellista kuin muussa kaunokirjallisuudessa, dekkarin kääntämiseen saattaa mennä aikaa enemmänkin. Kirjoissa on senhetkisiä muotisanontoja ja viittauksia tv-sarjoihin, joita Suomessa ei ole näytetty tai jotka Amerikassa tietävät kaikki ja Suomessa ei kovin moni. Toinen riesa ovat amerikkalaisten rakastamat tuotemerkit. Jenkki laittaa päälle Maui Jimit, pistää poskeen Pop-Tartin, ja suomentajan täytyy valita, minkä tuotemerkin voi jättää tekstiin ja mikä täytyy suomentaa.

Reichsin tyyli on puheenomainen, mikä sopii minäkertojaan. Sekä Reichs että aakkosdekkaristi Sue Grafton ovat varmaan ottaneet vaikutteita Chandlerin Marlowen kerronnasta. Reichs harrastaa vuoropuheluissaan aika paljon kepeitä heittoja ja sanaleikkejä. Näitä ei voi yleensä kääntää ihan suoraan. Yritän pysyä mahdollisimman lähellä alkutekstin merkitystä, tai joskus harvoin, kun se on ihan mahdotonta, yritän keksiä jotain mahdollisimman samanhenkistä.

Kustantaja on antanut aikaa yleensä suurin piirtein neljä kuukautta, ja sen verran siinä meneekin. On todella vaikea sanoa, kuinka paljon työtunteja yhteen kirjaan uppoaa. Tietokone kertoo tekstinkäsittelyyn käytetyt tunnit, mutta yhden ainoan puujalkavitsin selättäminen voi vaatia monta ruokapöytäkeskustelua tai unetonta yötä.

Kirjoittaja: Anna Lönnroth