Hilkka Ravilo 22. toukokuu, 2012

Nimimerkki I on kirjoittanut blogin “Sana on vapaa” -osioon pitkän kommentin Hilkka Ravilosta. Kirjoittajan luvalla kopioin sen myös tähän etusivulle artikkeliksi, jotta se saisi enemmän huomiota. Viestin lopussa on myös Ruumiin kulttuurin päätoimittajan täydennyskommentti alkuperäiseen kirjoitukseen.

I:n kirjoitus alkaa tästä:

Viimeisimmässä Ruumiin kulttuurissa esiteltiin lukijakyselyn tuloksia ja ne ovat löydettävissä myös Dekkariseuran nettisivuilta. Joku kertoi Ruumiin kulttuurin olevan ainoa julkaisu, jonka vuosikerrat säästyvät. Niin ne ovat säästyneet minullakin, vaikka olen vasta noviisi kuudennella jäsenvuodellani.

Lauantai-illan viihdykkeeksi kippasin lehdet huvikseni pöydälleni ja yritin etsiä näistä viimoisimmista kuudesta lehtivuosikerrasta artikkelia nyt yhdeksännen rikosromaanin julkaisseesta Hilkka Ravilosta. Joko silmäilin huolimattomasti tai sitten artikkelia ei ole olemassa ainakaan ihan viimevuosilta. Kolmesta dekkarista kahdeksasta (tai nyt siis yhdeksästä) löysin kirjakäräjien arvioinnin kolmesta (2001, 2005 ja 2009).

Kirjailija on siis julkaissut yhdeksän teosta, joista olen päässyt lukemaan kahdeksan. Alkupään teoksia olen pitkään metsästänyt antikvariaateista ja onnistunut ne sitkeän työn tuloksena löytämäänkin. Ensimmäisen, Kuin kansanlaulu -teoksen (1991) luen kaiketi sitten, kun pyydän sen omaan kaupunginkirjastooni kaukolainana. Sitä ei ole siis kaikissa Suomen suurimpien kaupunkien kirjastoissakaan. Muut Ravilon teokset ovat: Mesimarjani, pulmuni, pääskyni (1997), Älä itke äitini (1999), Yö yllä viljan (2001) Pahan tytär (2005), Kuolleet lehdet (2006), Kylmät kädet (2007), Muovikassimies (2009) sekä tämä viimeksi julkaistu Nimeltään Eerika (2012).

Yhdeksästä teoksesta edellä mainitun ensimmäisen kustantaja on Sahlgren, kolmen seuraava Atena ja muiden kustantaja on Myllylahti. Atena on julkaissut teokset romaanina ja Myllylahti kirjoittaa nimiösivulle tekstin rikosromaani ja julkaisee Ravilon kirjoja sarjassa muu rikos- ja jännityskirjallisuus. Myllylahden nettisivuilla Ravilon kirjoja löytyy myös romaani -linkin takaa. Alkupään teosten kohdalla kirjastot käyttävät kuitenkin asiasanoina muun muassa: psykologiset romaanit, jännityskirjallisuus, moraali, naiskirjallisuus tai naisen asema. On selvää, että monitahoisen Ravilon luokittelu yksioikoisella tavalla ei ole helppoa. Kustantajille totean, että alkupään teokset ovat siinä määrin jo keräilyharvinaisuuksia, että uusintapainosten ottoa harkitsisin vakavasti. Ravilo on haastava, kantaaottava ja erilainen. Myös tässä viimeisimmässä.

Olen jo aiemmin kirjoittanut siitä, miten Ravilon voimakkaasti puhuttelevat sekä suomenkieleltään rikkaasti ja taidokkaasti kirjoitetut kirjat on ohitettu (korkea)kulttuurisina itseään pitävien tai virallisten kriitikoiden taholta sekä myös mediatilaltaan kaiketi osaltaan myös siksi, että Ravilo edustaa akateemista uraa luomatonta vanhenevaa naissukupuolta. Hän ei esiinny naistenlehtien kannessa kuukausittain jokainen ryppy oikein valotettuna, sminkattuna. botoxoituna, liftattuna, uptattuna, täytettynä, nostettuna tai retinoituna nahkaläpässä uupumustaan, kiirettään, vaihdevuosioireitaan, kuukautis- tai mieskiertoaan valitellen. Kulttuurin alalla se on sääli silloin kun pelkkä mediajulkisuus ja julkisuudessa esilläolo hoitelevat sille kuuluvat kriitikon tehtävät. Kalliistirätitetty toistuva keinojulkisuus naistenlehdissä ei sinänsä omaa kompetenssia arvioida teoksia ja niiden sisältöä, kuten usein heppoisesti päätellään.

Ravilon viimeisimmässä teoksessa lukee edelleen nimiölehdellä teksti rikosromaani. Perinteinen henkirikosromaani se ei kuitenkaan ole. Ravilolle lukeminen ja kirjoittaminen tuntuvat olevan taloudellista etua enemmän hyvinvoinnin edellytys. Voin hyvin kuvitella Ravilon ajattelevan, että jos kustantaja haluaa kirjoittaa välttämättä nimiölehdelle sanan rikosromaani, niin kirjoittakoot sitten. Liekö sillä sitten jotain merkitystä rikosromaania koskevan myynnin kannalta, mutta perinteisellä dekkaritavalla ajateltuna teoksen sisältöön sillä on hyvin löyhä yhteys. Erilaisia rikoksia kirjassa on sen sijaan niin paljon, että lukijaa hirvittää, mutta perinteisiä henkirikoksia ne eivät yhtä juonnetta lukuunottamatta ole. Voidaankin miettiä, rikkooko Ravilo perinteisen, henkirikoksiin keskittyvän rikosromaaniperinteen ja haluaa laajentaa genren tyyppipiirteitä. Rikoksia kirjassa tällä tavoin ajateltuna riittää. Hirvittäviä, epäinhimillisiä, sadistisia, psyykkisiä, henkisiä ja hengellisiä sekä ennenkaikkea – kauhistuttavan ajankohtaisia edelleen siellä, missä yhteisöllisyys ottaa yhteisön omaehtoisen moraalin ja etiikan kautta lakisääteisen vallan.

Toisaalta kirjan rakennetta ja sisältöä voidaan tarkastella rikosromaanin näkökulmasta. Ravilohan rikkoo myös nämä perinteet. Henkirikos tapahtuu Ravilon kirjoissa usein kirjan loppuosassa, jolloin rikoksen motiivit nousevat eritavoin esiin kuin perinteisellä tavalla rakentuneessa romaanissa, joissa motiiveja selvitetään kalmannosti. Jonkin aiemman Ravilon kirjan kohdalla olen pohtinut jopa sitä, miten jonkun ihmisen kuolema voi tuntua kirjassa kuvattuna jopa toivotulta ja oikeudenmukaiselta. Uusimmassa Ravilossa monetkaan julmat ja raa’at rikokset eivät saa “palkkaansa”. Joskus oikeus ja hyvä voittaa, toisinaan tai useimmiten ei. Tämäkin rikkoo perinteisen rikosromaanin kulkua.

Ravilo käsittelee kirjassaan Suomessa esiintyviä tabuja. Kirja on tarpeellinen kaunokirjallisena tuotoksena, vaikka Ravilolla on kaikki edellytykset kirjoittaa myös puheenvuoroja elämänkokemuksistaan. Mietin myös kirjaan sisältyviä elämänkerrallisia elementtejä. Kirjailija ei ole kotoisin Lapista, mutta hyvin harvoin tapahtuva mediajulkinen esilläolo on tapahtunut kirjan julkaisuvaiheessa muun muassa Enonkosken kirjastossa (Puruvesi-lehti 9.2.2012). Siis siellä paikkakunnalla mihin romaanikin loppuu. Lukija voi päätellä romaanissa olevan myös omaelämänkerrallisia elementtejä ja toivon totisesti, että Ravilo ei päätä kirjallista uraansa tähän. Hänellä on luultavasti enemmän annettavaa lukijoille kuin monilla nuoremmilla nykykirjailijoilla yhteensä. Toivon, että hän jatkaa kirjallista uraansa monien muiden mieskirjailijoiden tapaan. Bo Carpelankin kirjoitti viimeisen teoksensa 84-vuotiaana. Tuohon Ravilolla on vielä runsaasti aikaa.

Ruumiin kulttuuri voisi tehdä kunniaa haastattelun ja artikkelin muodossa jo yhdeksännen rikosromaaninsa julkaisselle Ravilolle.

terveisin
I

Ruumiin kulttuurin päätoimittajan täsmennyskommentti:

Ruumiin kulttuurin Kirjakäräjillä on julkaistu arvio Ravilon viidestä kirjasta ja seuraavaan numeroon on tulossa käräjäarvio tämänkeväisestä romaanista Nimeltään Eerika. Kuusi yhdeksästä on mielestäni ihan kohtalainen saldo, kun kirjailija (kuten “l” toteaa) on kuitenkin liikkunut lajin raja-alueilla eivätkä esimerkiksi kirjastot ole olleet yksimielisiä teosten sijoittamisesta rikoksen ja jännityksen osastolle. Vuodesta 2001 lähtien jokainen Ravilon romaani on arvioitu lehdessä, vain kolme ensimmäistä on jäänyt aikoinaan käsittelemättä.