Esikoisdekkaristi Vera Valan haastattelu 10. toukokuu, 2012

Olen jo viime vuoden puolelta seuraillut kirjoittajablogia Vera(n) Italia ja sen edeltäjää. Blogissa Italiassa asuva muun muassa entinen lentoemäntä ja Aku Ankan taskukirjojen kääntäjä Vera Vala -nimellä kirjoittava suomalaisnainen kertoi kirjoittavansa tosimielellä esikoisdekkariaan. Nyt projekti alkaa olla siinä vaiheessa, että Gummerus julkaisee aloitusosan Arianna de Bellis tutkii -sarjasta elokuussa. Pyysin uudelta suomalaisdekkaristilta haastattelua Dekkariseuran blogiin, ja ilokseni Vera Vala suostui. Näin sähköpostitse toteutettu haastattelumme eteni.

Sinulta ilmestyy elokuussa esikoisdekkari. Kirjalla ei vielä ole nimeä, sillä kustantaja on päättänyt järjestää kirjan nimestä kilpailun. Olen aina ajatellut, että kirjan nimi olisi kirjailijalle tärkeä kirjoitusprosessin aikana. Miltä esikoisteoksen virallinen nimettömyys tuntuu kirjailijasta?

Minulla on ollut aina vaikeuksia nimien kanssa. Käsikirjoitukset esiintyvät koneella yleensä otsikoilla romaani1, romaani2 tai dekkari1, dekkari2.  jne. Kun kirjoitin sanomalehti Ilkan ulkomaantoimitukselle juttuja Italiasta, meillä oli sopimus uutispäällikön kanssa, että hän keksii juttuihin otsikot. Sama vaiva kääntäessä. Minä olen pitkän proosan puurtaja, jopa lyhyet FB-päivitykset tuottavat ongelmia.

 Nolotti tunnustaa ongelma myös Gummeruksen toimituspäällikölle, joka lohdutti kertomalla, että nimen keksiminen kirjalle on monesti koko julkaisuprosessin hankalin homma! Usein kirjojen nimet päätetään aivoriihessä, johon osallistuu kirjailijan lisäksi kustannustoimittajien kaarti. Koska en ole siis mustasukkainen kirjan nimestä, innostuin kilpailuideasta välittömästi. Minä olen tietenkin etukäteen hyväksynyt kaikki kilpailussa olevat vaihtoehdot, joista yksi kuuluu niihin tuhannen ja yhden nimen joukkoon, jotka heitin itse ehdotuksena Gummeruksen tiimille. Jos joku keksii vielä osuvamman nimen, niin valitsen sen kiitollisena avusta.

Olet aloittelemassa tällä esikoisellasi saman tien sarjaa, jonka päähenkilönä on suomalais-italialainen yksityisetsivä Arianna de Bellis. Olet itsekin asunut Italiassa jo pitkään. Mitä muuta yhteistä sankarittarellasi ja Sinulla itselläsi on?

Olen lahjoittanut päähenkilölle muutamia harrastuksistani, eli ruoanlaiton, juoksun ja laitesukelluksen. Lisäksi Arianna on gradua vaille valmis psykologian maisteri, minulla uupuu gradun ja tentin verran kirjallisuuden ja kielten opinnoista. Sosiaalipsykologiaa olen lukenut sivuaineena. Varmaan myös joitakin omista luonteenpiirteistäni on ujuttautunut Ariannaan. Useinhan henkilöhahmoihin heijastuu piirteitä itsestä myös piilotajuisesti. Elämänkaaressamme tai perhesuhteissamme ei sen sijaan ole suuria yhtäläisyyksiä.

Dekkarisi tapahtumapaikka on idyllinen Tolfan pikkukaupunki. Sijoittuvatko tulevat sarjan kirjat samoihin maisemiin vai aioitko hyödyntää Italiaa laajemmin? 

Kirjan toinen osa sijoittuu Roomaan, jossa asuin kahdeksan vuotta. Olen matkannut Italiaa ristiin rastiin, joten on hyvin todennäköistä, että tulevissa osissa liikutaan myös Rooman seudun ulkopuolella. Minulla on muutama paikka jo valmiiksi mietittynä, mutta koska donna e’ mobile ja kirjailijattaret tunnetusti vielä oikullisempia, en paljasta sarjan tulevista osista vielä sen enempää.

Kustantajasi Gummerus luonnehtii kirjaasi ”aistikkaaksi” dekkariksi. Miten itse luonnehtisit dekkariasi? Onko luvassa myös romantiikkaa?*

 Aistikkuus dekkarin kuvauksessa viittaa lähinnä kirjoitustyylini aistivoimaisuuteen. Käytän  kuvailevaa kieltä, ja kustannuspäällikö kertoikin ihastuneensa dekkarissa aivan ensimmäiseksi  Italian ”tuoksuun”, joka huokui käsikirjoituksen sivuilta lukijalle saakka. Samaa ovat kiitelleet muutkin koelukijat. Romantiikka on ensimmäisessä osassa lapsipuolen asemassa, vaikka myönnän, että ripaus rakkautta ei mielestäni haittaa dekkareissakaan. Päärooliin romantiikka ei nouse toisessakaan osassa, mutta kokonaan en hylkää Ariannan tunne-elämän käänteitä.

Miten tulit valinneeksi juuri dekkarigenren esikoiskirjasi lajityypiksi? Oliko valinta itsestäänselvyys?

Olen rakastanut dekkareita niin kauan kuin muistan. Enid Blytonista siirryin jo melko varhain sekä Christieen että John Dickson Carriin, erityisesti miehen Carter Dicksonin nimellä kirjoittamat Sir Henry Merrivale -tarinat olivat yläkoululaisen mieleen. Patricia Highsmith, Raymond Chandler, P.D. James; lista on loputon. Pitkään en muuta lukenut, muutamia trillereiden ja agenttijännäreiden pariin tehtyjä harhahyppyjä lukuunottamatta. Lukioiässä ihastuin Kari Hotakaiseen, joka avasi portteja kaunokirjallisuuteen laajemminkin. Ensimmäiset kolme täysmittaista romaanikäsikirjoitustani ovat kaikki olleet dekkareita. Kokeilen jatkuvasti erilaisia kaunokirjallisuuden lajeja, mutta jostain syystä palaan aina dekkariin. Puolivakavissani väitän, että hyvässä kirjassa täytyy olla ainakin yksi murha tai vähintäänkin jonkun täytyy sellaista suunnitella. 

(* Tässä haastattelijalla menivät sekaisin aistikas ja aistillinen. Pahoittelut! Kustantaja siis kehuu dekkaria tyylikkääksi.)

Italiaan sijoittuvista dekkarisarjoista tulevat mieleen heti ainakin amerikkalaisen mutta venetsialaistuneen Donna Leonin suositut Guido Brunetti -poliisiromaanit sekä Michael Dibdinin Aurelio Zen -sarja. Miten Arianna de Bellis tutkii -sarja vertautuu näihin esikuviin, jos ne sitä ovat?

 Kirjoitin ihkaensimmäisen, julkaisemattoman dekkarikäsikirjoitukseni lukematta yhtään Donna Leonia. Vaikka sittemmin olenkin ottanut vahingon kiinni ja pidän hänen dekkareistaan kovasti, en kutsuisi häntä varsinaiseksi esikuvaksi. Leonin kanssa meille on yhteistä lähinnä dekkarin sijoittaminen Italiaan. En hae aiheitani samalla tavalla ajankohtaisista asioista kuin Leon ja haluan dekkariin hiukan enemmän jännitettä. Leon kuvaa loistavan ansiokkaasti venetolaisia miehiä, mutta hänen eteläitalialaisten kuvauksestaan huomaa, ettei hän ole viettänyt aikaansa etelämpänä. Minulla taas on ollut etuoikeus solmia ystävyyssuhteita italialaisiin ympäri maata, ja toivon, että olen onnistunut välttämään stereotypioiden pahimmat karikot.

 Dibdinin Aurelio Zen -sarjasta olen lukenut vain yhden osan, joten en osaa analysoida sarjaa sen tarkemmin.

Leonin kirjoissa ainakin syödään hyvin. Onko ruokakulttuurilla osuutta Sinun teoksissasi?

 Ehdottomasti. Sanon aina, että ruoka on oleellinen osa italialaisten sielua, eikä Italiasta voi kirjoittaa uskottavasti kirjoittamatta myös ruoasta. Leon on yksi suosikeistani myös ruokakuvausten vuoksi. 

Ketkä ovat omia kirjallisia esikuviasi ja suosikkidekkaristejasi? Miksi?

Kirjahyllyssäni on pakana-alttari Kari Hotakaiselle, jonka palvonnan aloitin 90-luvun alkupuolella. Dekkarigenren ulkopuolella arvostan kirjoissa ennen kaikkea kielenkäyttöä, joten Hotakaisen ihailu ei kaivanne suurempia selityksiä. Ihailen myös suuresti Jukka Parkkista. Mika Waltaria olen lukenut pienestä pitäen ja arvostan häntä myös monipuolisuuden vuoksi. Dekkaristeista ehdoton ykkönen on ollut jo vuosikausia P.D. James. P.D. Jamesin kirjoissa korostuvat arvostamani rikas ja kuvaileva kieli sekä äärimmäisen kiinnostava henkilökuvaus, joka peilaa hienosti myös englantilaista yhteiskuntaa. Muita suosikkidekkaristeja ovat Colin Dexter sekä Ruth Rendel. Luen toki dekkareita laidasta laitaan, mutta näiltä kolmelta olen lukenut monet dekkarit useampaan kertaan.

Mitä uutta Arianna de Bellis tutkii -sarja mielestäsi tuo suomalaiseen dekkarikenttään ja millaisille lukijoille se on suunnattu?

Dekkarini ammentaa elementtinsä n. 60 prosenttisesti cozy mysteries –perinteestä. Kuten sanottua, kaipaan dekkariin myös jännitettä, joten puhdasverinen ”kotoinen dekkari” se ei ole, mutta verisillä yksityiskohdilla ja väkivallalla siinä ei mässäillä. Halusin kirjoittaa dekkarin, jonka parissa itse olisin lukijana viihtynyt. Kirjan, joka jättää levollisen mielen, ja joka tarjoaa pienen pakohetken arjesta. Jos ajattelen dekkarin lukijaa, mieleeni tulee väsyneenä kotiin saapuva ihminen, joka tarttuu kirjaan ja istahtaa sohvalle helpotuksesta huokaisten: työpäivä on ohi ja edessä on nojatuolimatka Italiaan.

 Onko sarjalla mielestäsi mahdollisuuksia kansainvälisillä dekkarimarkkinoilla?

Apua, jos totta puhutaan, niin minä olen vielä niin hämmentynyt siitä ajatuksesta, että dekkarini julkaistaan suomeksi, etten osaa ajatella elokuusta eteenpäin. Sen tiedän, että kansainvälisillä markkinoilla tarjonta on laajaa ja kilpailu kovaa. Olen aina hurjan ylpeä, kun luen suomalaisten dekkaristien pärjäävän maailmalla, se ei ole helppoa.

Vielä viimeinen kysymys: mikä dekkari Sinulla on parhaillaan yöpöydällä?

Hih, totta puhuen siellä on kasa dekkareita. Eilen aloitin P.D. Jamesin Todistajan kuoleman, luen suomennosta ensimmäistä kertaa. Seuraavaksi lukuvuorossa on Mikko Karpin Väinämöisen vyö.

Lämmin kiitos Vera Valalle tästä blogihaastattelusta ja onnittelut tulevan kirjan johdosta!

Vera Valan esikoisdekkari on siis vielä vailla nimeä. Gummeruksen järjestämään nimikilpailuun kannattaa osallistua, sillä äänensä antaneiden kesken arvotaan kirjailijan signeeraamia dekkareita. Jos osaa ehdottaa uutta nimeä, joka hyväksytään kirjan nimeksi, saa palkinnoksi muhkean kirjapaketin. Dekkarista voi lukea myös näytteen täältä. Vera Valan dekkariprojektia voi seurata myös Facebookissa.

Sivun kuvat ovat kirjailijan ottamia maisemia esikoisdekkarin tapahtumapaikasta Tolfasta. Kuvat on julkaistu Vera Valan luvalla.