Vieraana Joensuusta väitöskirjan tehnyt kirjallisuudentutkija Voitto Ruohonen.

Huom! myöhäisempi alkamisaika tällä kertaa.

Tervetuloa Kallion kirjastoon Helsingissä!

Sarjakuvaneuvos Asko Alanen esittelee dekkarisarjakuvan historiaa sarjakuvahahmojen kautta. Tarina alkaa Yhdysvaltain pulp-ajoista ja jatkuu aina nykyisiin sarjakuvaromaaneihin asti. Väliin mahtuvat brittiläinen sarjakuva 1950- ja 1960-luvuilta, belgialais-ranskalainen sarjakuva, Italian ”fumetti” sekä myös Suomen satunnaisemmat sarjakuvat.

Vieraaksi saapuu myös sarjakuvapiirtäjä Samson, joka on tehnyt yhteistyötä useiden kotimaisten dekkarikirjailijoiden kanssa muun muassa kotimaisissa Korkeajännityssarjoissa. Hän kertoo dekkarisarjakuvan tekemisestä.

Dekkari-ilta Kallion kirjastossa (Viides linja 11, Helsinki) tiistaina 10.1.2012 klo 17.30. Vapaa pääsy.

Tervetuloa!

Kirjojen Brennan eroaa jonkin verran tv-vastineestaan ja on osin omaelämäkerrallinen hahmo. Hänellä on sama koulutustausta kuin Reichsillä itsellään, ja kuten Brennan, Reichskin on Pohjois-Carolinan yliopiston oikeusantropologian professori, joka on tehnyt töitä myös Montrealissa.

Koska alkuteoksen luujutut ovat syntyneet ammattilaisen käsissä, suomentaja ei niiden suhteen joudu siihen harmilliseen tilanteeseen, että joutuisi miettimään, kuinka paljon alkuteoksen mokia on sopivaa siivota. Olisikin kiinnostavaa kuulla lukijoiden mielipiteitä tuollaisesta korjailemisesta. Reichsiltä olen esimerkiksi korjannut yhden viikonpäiväsekaannuksen, koska se olisi turhaan hämännyt lukijaa. Entäpä jos mieskirjailija puhelee palturia polttomoottorin toiminnasta ja naissuomentaja kääntää tekstin juuri niin kuin se on?

Niinpä Temperance Brennanin luututkimuskuvausten suomentamisessa on suuri vastuu, että kaikki tekniset yksityiskohdat tulevat täsmälleen oikein käännetyiksi. Lisävaikeuksia tulee siitä, että monien ammattilaisten tavoin Reichs tuntee alansa itse niin hyvin, ettei aina onnistu kuvaamaan ihan tarkkaan sellaista, mitä näkee silmiensä edessä. Alkuteoksen lukijaa se ei ehkä haittaa, mutta kääntäminen on mahdotonta, jollei ensin synny ihan tarkkaa kuvaa, mistä on kysymys.

Esimerkiksi Luiden viestissä esiintyvät nikamavammoja kuvaavat kohdat ovat monitulkintaisia. Selvitin ne lopulta tilaamalla netistä saman kirjan, jota Temperance Brennan käyttää, ja lukemalla siitä artikkelin, johon hän viittaa. Luita ja tuhkaa -kirjassa kuvatuista luiden patologisista muutoksista taas selvisin melko helposti, koska kävin pari vuotta sitten kuluttamassa koulunpenkkiä Helsingin yliopiston luututkimuskurssilla. Luututkija-arkeologi Kati Salon näyttämät kuvat cribra orbitaliasta olivat vielä hyvässä muistissa kirjaa kääntäessäni.

Onneksi Reichs ei ole niin yksitotinen, että piinaisi suomentajaa vain rustoliitoksilla ja poikkihaarakkeilla. Esimerkiksi Luiden viestissä mainittiin paljon kasveja, joiden suomenkielisissä nimissä oli melkoinen tonkiminen. Lopulta kävi ilmi, ettei osalla edes ollut suomenkielistä nimeä, ja kasvitieteilijät keksivät niille nimet. Niinpä mainio vanukeltajäkkärä (Pseudognaphalium obtusifolium) esiintyy kirjassa ensi kertaa suomenkielisessä kirjallisuudessa.

Luita ja tuhkaa -kirjaan Reichs oli suomentajan haasteeksi ujuttanut tukun runoja, jotka oli kirjoitettu daktyylisella heksametrillä, eli Homeroksen mittaan. Mittaan sopivien sanojen löytäminen ei käynyt ihan käden käänteessä. Minua rupesi matkan varrella kiinnostamaan, ovatko muiden kielten kääntäjät kääntäneet runot mittaan vai vapaasti, joten hankin käsiini saksankielisen version. Olipa melkoinen yllätys, kun runoja ei ollut käännetty ollenkaan, vaan ne olivat saksalaisessa laitoksessa englanniksi. Siinä oli kollega säästänyt kymmeniä tunteja työaikaa.

Dekkarit ja perinteiset seikkailukirjat ovat usein varsin käytännönläheisiä. Minun utopistinen ideaalini olisi sellainen hands on -kääntäjä, joka olisi oikeasti tehnyt suunnilleen kaikkea sitä, mitä kirjassa puuhataan. Jos kirjassa ajetaan moottoriveneellä, niin on kodikkaampaa kääntää, jos on itse ajanut moottoriveneellä, vaikka ei olisikaan kuljettanut siinä ruumiita tai ajanut takaa murhaajaa.

Siinä mielessä Reichs sopii minulle kuin nyrkki silmään. Olen koulutukseltani kielitieteilijä, arkeologi ja juristi. Oikeusantropologiaa en voi väittää tuntevani, mutta olen pitänyt käsissäni muinaisia luita ja nähnyt, kun niitä tutkiva antropologi järjestelee niitä pöydällensä. Ainakin voin taata, että kääntämissäni Reichseissä arkeologinen termistö on ihan syvältä – suoraan kaivausmontun pohjalta.

Dekkarikirjallisuus, kuten viihde yleensä, on ajassa kiinni. Siinä missä kieli voi olla vähemmän taiteellista kuin muussa kaunokirjallisuudessa, dekkarin kääntämiseen saattaa mennä aikaa enemmänkin. Kirjoissa on senhetkisiä muotisanontoja ja viittauksia tv-sarjoihin, joita Suomessa ei ole näytetty tai jotka Amerikassa tietävät kaikki ja Suomessa ei kovin moni. Toinen riesa ovat amerikkalaisten rakastamat tuotemerkit. Jenkki laittaa päälle Maui Jimit, pistää poskeen Pop-Tartin, ja suomentajan täytyy valita, minkä tuotemerkin voi jättää tekstiin ja mikä täytyy suomentaa.

Reichsin tyyli on puheenomainen, mikä sopii minäkertojaan. Sekä Reichs että aakkosdekkaristi Sue Grafton ovat varmaan ottaneet vaikutteita Chandlerin Marlowen kerronnasta. Reichs harrastaa vuoropuheluissaan aika paljon kepeitä heittoja ja sanaleikkejä. Näitä ei voi yleensä kääntää ihan suoraan. Yritän pysyä mahdollisimman lähellä alkutekstin merkitystä, tai joskus harvoin, kun se on ihan mahdotonta, yritän keksiä jotain mahdollisimman samanhenkistä.

Kustantaja on antanut aikaa yleensä suurin piirtein neljä kuukautta, ja sen verran siinä meneekin. On todella vaikea sanoa, kuinka paljon työtunteja yhteen kirjaan uppoaa. Tietokone kertoo tekstinkäsittelyyn käytetyt tunnit, mutta yhden ainoan puujalkavitsin selättäminen voi vaatia monta ruokapöytäkeskustelua tai unetonta yötä.

Kirjoittaja: Anna Lönnroth

Kotimaiset teokset:
Tapani Bagge: Sininen aave. Tammi 2011
Marko Hautala: Torajyvät. Tammi 2011
Marja-Liisa Heino: Niemisen tyttövainaan tapaus. Wsoy 2011
Pekka Hiltunen: Vilpittömästi sinun. Gummerus 2011
Kari Häkämies: Presidentin murhe. Teos 2011
Karo Hämäläinen: Erottaja. Wsoy 2011
Seppo Jokinen: Ajomies. Crime Time 2011
Esa-Pekka Kanniainen: Pimeä korpi. Karisto 2011
Marko Kilpi: Elävien kirjoihin. Gummerus 2011
Tuomas Lius: Härkäjuoksu. Like 2011.
Pasi Lönn: Viimeinen tili. Tammi 2011
Reijo Mäki: Mustasiipi. Otava 2011
Juha Numminen: Räjähdyspiste. Crime Time 2011 (+ Sulevi Mannerin nimellä julkaistu Susi [1985])
Harri Nykänen: Pyhä toimitus. Crime Time 2011 (+ muut Ariel Kafka -kirjat)
Marianne Peltomaa: Ja minä irrotan sinusta kaiken kuonan / Och jag skall avlägsna din slagg. Schildts 2011. Suom. Salla Simukka (+ Ei valoa tunnelissa [2005], suom. Tarja Teva)
Ilkka Remes: Teräsleijona. Wsoy 2011
Markku Ropponen: Kuhala ja vanginvartijan mandoliini. Tammi 2011
Matti Rönkä: Väärän maan vainaja. Gummerus 2011
Timo Saarto: Vaitelias poika. Karisto 2011
Kati Saurula: Koiruohon kaupunki. Arktinen banaani 2011 (tämä oli Dekkarinetin ylläpitäjän viestissä, jota ei ehditty lukea)
Jarkko Sipilä: Muru. Crime Time 2011
Taavi Soininvaara: Punainen jättiläinen. Otava 2011
Johanna Tuomola: Petoksen anatomia. Myllylahti 2011

Suomennetut/ulkomaiset teokset:
Arnaldur Indridason: Jyrkänteen reunalla. Suom. Seija Holopainen. Blue Moon 2011
Gianfrico Carofiglio: Todennäköinen syyllinen. Suom. Lena Talvio. Moreeni 2011 (tämäkin Dekkarinetin ylläpitäjän suosituksia viestistä, jota ei ehditty lukea)
Kjell Eriksson: Julmien tähtien alla. Suom. Kimmo Lilja. Blue Moon 2011
Karin Fossumin teokset
Indrek Hargla: Apteekkari Melchior ja Olevisten kirkon arvoitus. Suom. Jouko Vanhanen. Moreeni 2011
David Hewson: Kuoleman vuodenaika. Suom. Anna Jalonen. Moreeni 2010
Michael Hjorth & Hans Rosenfeldt: Mies joka ei ollut murhaaja. Suom. Jaana Nikula. Bazar 2011
Peter James, mainittiin kirjailijana. 2011 ilmestyneitä suomennoksia on kaksi: Kuolema ei riitä, Kuolema katsoo kohti.
Suom. Leena Mäntylä. Minerva 2011
Anna Jansson: Hopealantti. Suom. Jaana Nikula. Gummerus 2005
Lars Kepler: Paganini ja paholainen. Suom. Elina Uotila. Tammi 2011
Camilla Läckbergin kirjat
Jens Lapiduksen Stockholm noir -trilogia (Rahalla saa [2008], Siisti kosto [2009], Luksuselämää [2011]). Suom. Anu Koivunen ja Jaana Nikula. Like
Donna Leon: Kasvot kuvassa. Suom. Kristiina Rikman. Otava 2011
Donna Leon ja Roberta Pianaro: Makupaloja Venetsiasta Guido Brunettin tapaan. Suom. Leena Taavitsainen-Petäjä. Otava 2011
Denise Mina: Yksin yössä. Suom. Juha Ahokas. Like 2011
Barbara Nadel: Kristallihäkki. Suom. Anna Rantanen. Moreeni 2011
Jo Nesbö: Panssarisydän. Suom. Outi Menna. Johnny Kniga 2010
Katherine Neville: Kahdeksan (2010) / Musta kuningatar (1989). Suom. Seppo Loponen [sama kirja siis suomennettu kahdella eri nimellä]  sekä Tuli (Bazar 2011). Suom. Hilkka Pekkanen
Leif G W Persson: Matkan pää. Suom. Kari Koski. Otava 2011
Qiu Xiaolongin teokset
Ian Rankin: Henkiin herätettävät. Suom. Ulla Ekman-Salokangas. Blue Moon 2011
Mihkel Raud: Sininen on sinun taivaasi. Suom. Jouko Vanhanen. Like 2011
Matt Rees ja suomentamattomat Omar Yussef -dekkarit. Lähetyksessä ei manittu nimiä, mutta ne ovat tässä: The collaborator of Bethlehem (US) / The Bethlehem murders (UK),  A grave in Gaza (US) / The Saladin Murders (UK),  The Samaritan’s secret, The fourth Assassin
Peter Robinson: Outo juttu. Suom. Ulla Ekman-Salokangas. Blue Moon 2011
Ferdinand von Schirach: Rikoksia. Suom. Raija Nylander. Atena 2011
Wilbur Smith: Vaaran vesillä. Suom. Ilkka Rekiaro. Otava 2011
John Verdon: Numeropeli. Suom. Marja Luoma. Gummerus 2011
Kevin Wignall: Kuka on Conrad Hirst? (2009) ja Lipun varjo (2010). Suom. Mika Tiirinen. Arktinen banaani
Don Winslow: Raakalaiset. Suom. Ilkka Salmenpohja. Like 2011
Jan Wallentin: Strindbergin tähti. Suom. Outi Kivelä. Otava 2011
Austin Wright: Tony & Susan. Suom. Mari Janatuinen: Avain 2011 (tämä myös Dekkarinetin ylläpitäjän suosituksia viestissä,  jota ei ehditty lukea)

Nyt kaipailtaisiinkin vinkkejä dekkareista, joissa olennaisena osana ja nimettynä on jokin oikea, suomalainen paikkakunta. Tuttuja toki ovat Seppo Jokisen dekkareiden Tampere-yhteys, Leena Lehtolaisen Espoo ja Reijo Mäen Turku, mutta onko muita mielenkiintoisia dekkareita, joissa paikkakunnalla on merkitystä?

Kerro siis oma paikkakuntadekkarivinkkisi kommentteihin! Jos kyseessä on sarjadekkari, olisi mielenkiintoista tietää, missä sarjan osassa paikkakunta on erityisen vahvasti tai hienosti esillä.

Minä kuuntelin Joensuuta – ensimmäisen ja ainoaksi jääneen kerran – yhdessä muun dekkaripäivien yleisön kanssa viime kesäkuussa Kouvolassa. Kirjailija piti Kouvola-talon salintäyden yleisön hiirenhiljaisena kertoessaan omasta urastaan ja pohtiessaan muun muassa mitä pahuus on.

Tuota esiintymistä kuunnellessa jäi mieleen tunne, että uusi romaani olisi tulossa nopeammalla tahdilla kuin se seitsemän vuotta, mikä oli Harjunpään ja pahan papin sekä Harjunpää ja rautahuoneen väillä.  Helsingin sanomien muistokirjoitus 6.12. vahvistikin, että Joensuu oli kirjoittamassa uutta romaania.

Oma viimeinen kokemukseni Joensuun teoksista on niin ikään viime kesältä. Automatka Ruotsin läpi sujui Harjunpää ja rakkauden lait -romaanin kuunnelmaversion parissa. Onnistunut dramatisointi osoittaa Joensuun tekstin ja kielen taipuneen moneen. Heikki Nousiainen tekee huiman roolin naisia huijaavana auervaarana, josta tulee myös tappaja.

Joensuun romaaneista vahvimmat muistot minulle ovat jääneet seuraavista: Harjunpää ja poliisin poika (1983), Harjunpää ja heimolaiset (1984) – edelleen lyömätön teos suomalaisesta rasismista ja ennakkoluuloista -  sekä Harjunpää ja rakkauden nälkä (1993). Tuoreimman teoksen Harjunpää ja rautahuone (2010) lohduttomuus jäi ahdistamaan, ja niin kovin olisi suonut, että sen jälkeen olisi tullut vielä useita kirjoja, toivottavasti vähän valoisampia kuin rautahuone. Mutta elämä ja kuolema sanelivat toisin. Harjunpää ja rautahuone jäi Matti Yrjänä Joensuun viimeiseksi romaaniksi.

Modernin suomalaisen rikosromaanin kehittäjä on poissa mutta hänen kirjansa ja vaikutuksensa suomalaiseen rikoskirjallisuuteen jäävät.

Kyseinen kirja sijoittuu tulevaisuuteen, jossa ilmastonmuutos on iskenyt Helsinkiin. Parantajan esittämä kuva tulevaisuuden Helsingistä ei ole ruusuinen.

Jäimme lukupiirissä yleisemminkin pohtimaan kirjojen tulevaisuuskuvauksia. Monia dystopiakuvauksia muistimme, sillä ei ole harvinaista, että kirjoissa kuva tulevaisuudesta on negatiivissävytteinen.

Joukostamme heräsi myös hyvä kysymys: muistaako kukaan yhtään kaunokirjallista teosta, jossa kuva tulevaisuudesta olisi positiivinen? Onko olemassa yhtään teosta, jossa maailma kuvattaisiin nykyistä paremmaksi? Lukupiirisää emme yhtään tällaista teosta keksineet. Muistaisiko joku?

Häiritseekö, jos kyytipoikana on jäähdytettyä Chablis’ta? Tuntuuko missään, kun Pariisin katakombeihin – huumekauppaa ja pervoseksiä harrastavien friikkien ja sekopäiden tyyssijaan – päätyvälle piirretään punainen linja Chartreux’n karttaan? Vai pitäisikö kurkkuun kulauttaa Chablisia ja riipustella viivoja Chartreuxin karttaan?

Kyse on ikuisuusaiheesta: taivuttaako vieraskieliset nimet korvalle vai silmälle? Korvalle taivutettaessa nimet pyritään ääntämään kuten lähtökielessä, ja taivutetun muodon tulee tukea ääntämistä.  Chablis’ta [shabliita]. Silmälle taivutettaessa ei jäädä ääntelemään, vaan sijapääte liitetään suoraan sanan perusmuodon kirjoitusasuun, mahdollisesti sidevokaalin (i) välityksellä. Chablisia. Vai sittenkin Chablista?

Dekkareissa liikutaan maailmalla, takerrutaan yksityiskohtiin. Poikkeuksellisia ihmisiä -murhamysteeri reissuttaa lukijaa aika haipakkaa pitkin poikin Ranskanmaata. On kirkkoa, katua ja erinomaisen hyviä viinejä. Yhden mielestä Chablis’n nauttiminen luo kirjaan oleellisen ranskalaisfiiliksen, uskottavan äänimaiseman rivien väliin. Toisen mielestä silmä liukuu kevyemmin Chablisin kuin Boulevard du Palais’n yli, ja lukeahan tässä on tarkoitus.

Lukijoita vain on kahdenlaisia, ja lisäksi niiden välimuotoja. Toiset “kuulevat” lukemansa sanat, toiset “näkevät” sanat paperilla. Välimuodot eivät villiinny sen enempää näkemästään kuin kuulemastaan, vaan viihtyvät tarinankertojan kanssa yhtä lailla Île St. Louis’n saarella kuin Île St. Louisilla.

Silmälle taivuttaja sanoo, että heittomerkillä hirtetty sana on visuaalisesti ruma. Harmi vain, että korvalle taivuttaja sanoo samaa: Chablishan on rumilus, Chablis’han on kaunokainen. Näkijät puoltavat tasa-arvoa: ummikko häpeää tai harmistuu, ellei hahmota ääntämystä, lukeminen vähintäänkin hidastuu, eivätkä korvataivutuksen moninaiset säännöt aina edistä uuden oppimista. Kohtaamme kirjassa Philippe Roquesin. Siis [rokin] vain [rokesin]? Suomennettu kirja on suomalaiselle, sallittakoon hänelle suomeksi lukemisen nautinto eikä kampiteta heittomerkeillä. Moisesta holhoamisesta kuulijat suutahtavat, sen samaisen tasa-arvon nimissä: Vähän luottoa ihmisen luku- ja ongelmanratkaisukykyyn! Globaaliin maailman ja sivistyksen nimeen, jotakuta voi kiinnostaa vihje ääntämisestä! Eikä haittaa sekään, että esimerkiksi juuri ranskalaisten nimien ääntämisestä (ja näin taivutuksesta) voidaan ollaan eri mieltä – eläköön kielen rikkaus!

Kotimaisten kielten tutkimuskeskus neuvoo taivuttamaan erisnimet korvalle. Niinpä taksimme kääntyy vasemmalle Boulevard du Palais’lta. Tekstintuottajien ammattilaisilta perusteluja löytyy, puolesta ja vastaan. Kuka kertoisi, mitä lukija haluaisi sivuilla nähdä? Onko heittomerkkien heittely aihe, joka kuumentaa vain näppäimistön äärellä, ei enää takkatulen äärellä?

Nina Mäki-Kihniä

Kirjoittaja tunnustaa tietoisesti paenneensa todellisuutta fiktion maailmaan vuodesta 2000 lähtien. Tuorein suomennos Poikkeuksellisia ihmisiä (Peter May, Moreeni, 2011. Kansikuva: Satu Kontinen) sijoittuu ranskankielisten paikkojen ja ihmisten Ranskaan. Kirjoittajan luotetaan palaavan todellisuuteen tietokirjallisuuden ja asiatekstien kääntämistä varten. Joku roti suomentajallakin!

Lumi Tirronen esittelee lajityyppiä, jota hän kuvaa rikoskirjallisuuden lämpimimmäksi. Haastateltavana kirjailija-toimittaja Saana Saarinen, jonka Viola Glas -kirjat on kirjoitettu kodikkaan mysteerin hengessä.

Lumi Tirrosen artikkeli cozy-dekkareista Ruumiin kulttuurissa 3/2011.

Dekkari-ilta keskiviikkona 7.12. klo 17.30. Kallion dekkarikirjastossa Helsingissä, Viides linja 11.

Tervetuloa!

Jatkamme aiheen käsittelyä vielä täällä blogissa. Pyysimme kääntäjien postituslistalla, josko joku dekkarisuomentaja haluaisi kirjoittaa vierailevana tähtenä jotakin tänne, aihe ja tyyli vapaa. Pari suomentajaa on lupautunut, kiitokset heille jo etukäteen tästä.

Suomentajan työ taitaa olla sellaista vähän arvostettua ja näkymätöntä työtä: kun se sujuu hyvin ja luistavasti, siihen ei juuri kiinnitä huomiota, mutta kun jokin tökkii, niin se kyllä havaitaan. Kävin läpi Ruumiin kulttuuriin kirjoittamani 16 käännöskirja-arviota: vain viidessä olen jotenkin kommentoinut suomennosta. Suurimmaksi osaksi ne olivat kehuja. Mutta eiköhän tässä silti olisi paikallaan ainakin henkilökohtainen ryhtiliike, jotta suomennostyökin saisi ansaitsemansa maininnan kirjan arvostelussa.

Toinen omakohtainen kokemus suomentamisen haasteista viime keväältä. Kirjoitin juttua Ruumiin kulttuuriin Matt Reesin Palestiinaan sijoittamista dekkareista (suosittelen!), joita ei ole suomennettu. Romaaneissa ei edesmennyttä Yasser Arafatia mainita koskaan nimeltä, vaan hänestä käytetään nimitystä the Old Man. Halusin mainita tämän artikkelissa ja pähkäilin pitkään pitäisikö minun suomentaa tuo nimitys ja jos kyllä niin miten: Vanhus, Äijä, Vanha Ukko?

Lopulta menin sieltä mistä aita on matalin, eli jätin nimityksen suomentamatta, koska se artikkelissa ei ollut välttämätöntä ja koska minä en ole suomentaja. Jos kirjat joskus käännetään – mitä toivon kovasti – ammattisuomentaja varmasti löytää helpostikin Old Manille sopivan, kirjojen muuhun kieleen, istuvan käännöksen ja tulkinnan.