jump to navigation

Dekkarigenren reuna-alueilla 8. lokakuu, 2008

Posted by Leena Korsumäki in Dekkariseurassa tapahtuu.
trackback

Kallion dekkarikirjaston lokakuun vieraana oli kirjailija Hannu Luntiala. Hänen kaksi romaaniaan Viimeiset viestit (2007) ja In memoriam (2008) sisältävät dekkarielementtejä, mutta niitä ei voi luokitella ”puhtaaksi” rikos- tai jännityskirjallisuudeksi. Pääkaupunkiseudun HelMet-kirjastoissa näitä kirjoja on sijoitettu sekä dekkarihyllyyn että peruskaunokirjallisuuden hyllyyn.

Dekkariseuran Vuoden johtolanka -palkinto on pari kertaa myönnetty kirjasta, jota kirjakaupassa ja kirjastossa ei ole sijoitettu dekkarihyllyyn (Jari Tervon Minun sukuni tarina ja Tuula-Liina Variksen Vaimoni).

Millaista kirjaa voi sanoa dekkariksi? Petytkö, jos löydät esim. kirjaston dekkarihyllystä kirjan, joka ei muutaman kymmenen sivun lukemisen jälkeen tunnukaan oikealta dekkarilta? Entä oletko löytänyt rikoskirjallisuuden helmiä kirjoista, joita ei dekkareiksi ole leimattu? Kommentoi ja anna lukuvinkkejä.

Mainokset

Kommentit»

1. Keijo Kettunen - 12. marraskuu, 2008

Luultavasti on järkevää suhtautua lajin rajankäynteihin asenteella, että rajat ovat häilyviä ja jossain määrin kiistanalaisiakin. Kun esim. tanskalainen Peter Hoeg sai Lasiavain-dekkaripalkinnon romaanista Lumen taju, jopa jotkut hänen maanmiehensä kritisoivat valintaa siitä että teos ei ole rikosromaani. Kerstin Ekmanin Tapahtui veden äärellä palkittiin Ruotsissa vuoden parhaana dekkarina 1993, mutta pohjoismaisessa Lasiavain-kisassa Norjan ja Tanskan raadit totesivat jälleen, että se kyllä saattaa olla kisan paras romaani, mutta EI paras rikosromaani. Niinpä kirja ei pärjännyt äänestyksessä ja palkinto meni muualle. Ja ovathan meikäläisen Johtolanka-palkinnonkin kaksi ”epäortodoksista” valintaa (Tervo, Varis) herättäneet tämäntyyppistä kritiikkiä. Se että näiden valintojen kritisoijia pidettäisiin mäntteinä tuskin on hedelmällinen lähestymistapa – pikemminkin kysymys lienee siitä että eri lukijoilla on erilaisia näkemyksiä lajin alasta, toisilla tiukempia, toisilla väljempiä.

Useimmiten kai ongelmat ovat puhtaasti teoreettisia, mutta esim. Dekkariseuran lehden Ruumiin kulttuurin kirjavalinnoissa joutuu kyllä ihan käytännön pulmiin, eli kyselemään mitkä kirjat otetaan mukaan arvosteluosastoon (”Kirjakäräjille”) ja mitkä ei. Hupaisaa kyllä, joskus lehden avustajienkin kannat poikkeavat jyrkästi. Pari vuotta sitten sattui tapaus, jossa muuan avustaja sai erään käännöskirjan arvioitavakseen, mutta ilmoitti sen luettuaan, ettei juttua ole syytä tehdä koska se ei ole rikosromaani lainkaan. Muutamia viikkoja myöhemmin toinen avustaja puolestaan kummasteli, miksi kirjasta ei ole ollut lehdessä arvostelua, koska se oli hänen mielestään niin selvä rikosromaani kuin olla voi…

2. Leena Korsumäki - 12. marraskuu, 2008

Tätä pohdittiin myös Dekkarilukupiirin ensimmäisessä tapaamisessa. Kaikkia kommentteja en muista, mutta jokseenkin yksimielisiä oltiin siitä, että jotain rikokseen viittaavaa dekkarissa ainakin pitäisi olla. Mutta ei välttämättä murhaa tai edes kuolemaa.

Dekkareiden yhdeksi alalajiksi – jos niin halutaan kategorisoida – on muotounut ns. psykologinen jännitysromaani, joissa ihmiskuvaus ja henkilöiden välisistä suhteista nouseva jännitys on merkittävämpää kuin rikos ja sen selvittäminen.

Tähän psykologiseen jännitykseen olisin valmis sijoittamaan myös sinun romaanisi Ahventen valtakunta. Suomessa ei tätä psykologista jännitystä ole paljon kirjoitettu (tai julkaistu). Ilpo ja hänen kalastusjanonsa oli hienosti kuvattu.

Pahoittelen kommentoinnin viivästymistä.

3. martius7569 - 20. lokakuu, 2008

Kysymys, mikä tekee dekkarin juuri dekkariksi on mielenkiintoinen. Esitin viime vuonna kysymyksen Kymen Sanomien kriitikko Päivi Taussille, sen jälkeen kun hän oli arvioinut dekkarina pidetyn romaanini Ahventen valtakunta. Päivi käsitteli aihetta oivaltavasti blogissaan. Esitänpä samat kysymykseni myös teille dekkaristeille:

Pitääkö dekkarissa olla aiheutettu ja turha kuolema?

Sanat aiheutettu, ja turha särähtävät. Tällä rajauksella myös se Suuri Möhkäle, eli Tuntematon Sotilas on dekkari. Siinä on aivan liian paljon aiheutettuja, turhia kuolemia. Ja sota on itsessään kaikista suurin rikos ihmisyyttä vastaan.

Toisaalta, jos dekkareissa pitää olla aina kuolema se sulkee pois vinon pinon teoksia, joita myös kutsutaan dekkareiksi. Mieleeni tulee ainakin suuresti arvostamani Donald Westlake, jonka antisankarina seikkaileva John Dortmunder ei muistaakseni ole koskaan tappanut ketään. Sen sijaan hän on kyllä tehnyt aika monta mojovaa, hyvin suunniteltua, jopa naurattamaan pystyvää rikosta. Rikosta? Kysymyksessähän täytyy olla dekkari!

Pitääkö dekkarissa olla rikos?

Onko dekkarin lukemisessa halua tirkistellä, halua hakea väriä oman elämänsä värien kirjoon? Tätä teemaa tuotiin voimakkaasti, useammallakin suulla esille TV:ssä taannoin nähdyssä erinomaisessa Dekkariaika- sarjassa. Olisiko niin, että kun lukija tarttuu kirjastossa kirjaan, jonka selkämyksessä lukee sana dekkari hän etsii samalla vastinetta sille lapsuuden palapeliarvoitukselle jonka kokoaminen tuotti nautintoa? Muistattehan, ne sellaiset joista oli vanerista sahattu erilleen elefantin, kirahvin ja leijonan muoto…

Mutta tämäkään määritelmä ei tyydytä. Lukekaa vaikkapa Stakesin raportti perheväkivallasta. Sieltä löytyy rikos. Sieltä löytyy myöskin iljettävä yhteiskunnallinen ongelma. Ja on sanottu, että dekkari on yhteiskuntakriittistä kirjallisuutta. Kun lukee Stakesin raporttia on olo välillä kuin ruotsalaista dekkaria lukisi.

Martti Linna

4. hamiltonjones - 13. lokakuu, 2008

Vanha mutta aina kiinnostava aihe tämä.
Minusta myös kustantajat osallistuvat lukijoiden hämäämiseen, ehkä kirjastoja enemmänkin. Esim. Like on takavuosina sijoittanut Fossumin Sejer-sarjaan kuulumattomia romaaneja aika huolettomasti Rikos kannattaa -sarjaansa, ja ihmetys (joillekin varmaan myös pettymys) on ollut melkoinen, kun kirjan luettuaan joutuu toteamaan, ettei se mikään dekkari ollutkaan. Nyttemminhän Johnny Kniga on julkaissut näitä tavallisempia romaaneja ilman mitään dekkarimerkintöjä.
Ja kyllä toisaalta Otavakin tuntuu ratsastavan Mankellin Wallander-maineella: muistelen, että kun joku vuosi sitten julkaistiin aivan tuotannon alkupäästä lähinnä Paasilinnaa muistuttava takaisin metsään -aiheinen aikamiesromaani, niin kustantaja kyllä toitotti siitä rikoskirjana, koska yhden päähenkilön ammatti oli poliisi!
Kotimaisella puolella rajanveto on ollut kovinkin rigoröösiä: Tervon Johtolanka-romaania täytyy lukea aika lailla laput silmillä, jollei sitä rikosromaaniksi, vieläpä juoni-sellaiseksi, tunnista. Päivi Alasalmi on toinen, väliin hankalasti karsinoitava: esim. toiseksi uusin romaani Tuo tumma nainen oli aika hieno suomalainen noir!

5. Leena Korsumäki - 12. lokakuu, 2008

Enemmänhän se taitaa olla niin, että ns. yleisen kaunokirjallisuuden joukosta löytyy yhä enemmän romaaneja, joissa on jonkin sortin rikollisuus tai jännitys pää- tai sivuteema, mutta jota esim. kirjailijan nimen (= maineen) perusteella ei ole haluttu kategorisoida dekkariksi.

Esimerkiksi Tammen Keltainen kirjasto -sarjassa on julkaistu useita teoksia, joita voi hyvällä syyllä sanoa myös rikoskirjallisuudeksi, esim. Orhan Pamukin Nimeni on Punainen, Antonio Muñoz Molinan Täysikuu ja Graham Greeneltä varmaan useampiakin teoksia.

Toisaalta, jos kirjailija on kerran saanut dekkarikirjailijan leiman otsaansa, dekkarihyllystä ei tahdo päästä pois, vaikka kirjoittaisi muunlaista. Tämä on muualta kuultua ja Ruumiin kulttuurista luettua, eikä siis omakohtainen lukukokemus, mutta esim. Karin Fossumin joidenkin teosten kohdalla voisi ilmeisesti sijoituspaikka olla yleisen kaunon eikä jännityksen joukossa.

Mutta kirjojen luokittaminen ei aina ole ollenkaan kovin yksinkertaista, tiedän sen omasta kokemuksesta.

6. spoorloos - 9. lokakuu, 2008

Tosi hyvä ja mielenkiintoinen kysymys. Itseäni ei juurikaan häiritse, jos rajat hämärtyvät eivätkä kirjat välttämättä tunnu kuuluvan juuri siihen kirjastohyllyyn johon ne on pantu. Mikä on Dostojevskin Rikoksen ja rangaistuksen oikea paikka? Hieno lukuelämys, varsinkin uutena suomennoksena, mutta tuskinpa sitä kuitenkaan löytyy dekkariosastosta vaikka kyllä se sinnekin sopisi. Yksi lukuvinkki: Mark Haddonin hieno romaani Yöllisen koiran merkillinen tapaus. On aika mahdotonta sanoa mihin se pitäisi kirjastoissa kuuluisi, yleiseen kaunokirjallisuuteen, dekkareihin vai ehkä nuortenkirjoihin. Mutta lukekaa ihmeessä.


Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s

%d bloggers like this: