jump to navigation

Marko Kilpi: Elävien kirjoihin 3. kesäkuu, 2011

Posted by Leena Korsumäki in Dekkariarvioita.
Tags: , ,
trackback

Ruumiin kulttuurin 2/2011 -numero ilmestyy viikolla 25. 92-sivuisen lukupaketin ennakkomaistiaisena julkaisemme kaksi kirja-arviota tässä blogissa.


Valonkajo

Marko Kilpi: Elävien kirjoihin

Gummerus 2011. 497 s.
Kansi: Jenni Noponen

Marko Kilven ura rikoskirjailijana alkoi harvinaisen menestyksekkäästi. Jo esikoisromaani Jäätyneitä ruusuja sai Vuoden johtolangan ja sitä seurannut Kadotetut oli sekä Finlandia- että Savonia-palkinnon ehdokkaana.

Korkeasta odotusarvosta huolimatta Elävien kirjoihin on niitä vielä paljon kypsempi ja parempi kirja. Teemat ja juonenkuljetus kantavat, henkilökuvaus on osuvaa, ja liiallinen poliisin työn rutiinien ja mietiskelyn kuvaaminen on pääosin karissut pois. Tyylissä on varsin paljon samaa realismia ja empaattista ihmiskuvausta kuin Joensuulla, mutta Kilvellä on silti selkeästi oma ääni.

Elävien kirjoihin alkaa dramaattisesti, kun aiemmista kirjoista tuttu vanhempi konstaapeli Olli Repo joutuu rutiininomaiseksi oletetulla kotikeikalla pahasti puukotetuksi. Poliisi toipuu kuitenkin melko nopeasti, palaa töihin ja joutuu selvittämään huumeiden viihdekäyttäjien hotellissa tapahtunutta kuolemaa ja huumekaupan synkkiä kiemuroita. Työparikseen hän saa itsepäisen ja erikoisen Elias Kasken, joka osoittautuu myös psykoterapeutiksi. Traumoja riittää poliiseilla itselläänkin.

Poliisien rinnalla teoksen päähenkilöihin kuuluu Pike, entinen huumeporukoiden kuningatar ja parkkiintunut taparikollinen, joka vapautuu teoksen alussa vankilasta muuttuneena naisena ja haaveilee normaalista elämästä. Syynä muutokseen on vankilassa syntynyt lapsi Aleksi, jolle Pike haluaa taata hyvän elämän.

Kilpi kuvaa Piken pyrkimystä tavalliseen elämään koskettavalla ja uskottavalla tavalla. Jo kaupassa käynti vaatii paljon, ja pihan toisten äitien joukkoon meneminen on ylittämätön kynnys. Entinen sekakäyttäjä tulkitsee omalla tavallaan, kun ravitsemukseen vihkiytynyt terveydenhoitaja tiedustelee neuvolassa, ovatko sienet tuttuja. Kilpi kuvaa mainiosti vaikeuksia, joita kaidalle tielle pyrkivällä entisellä vangilla on. Vanhat kaverit pyrkivät nurkkiin, ja lapsen isä, paatunut huumerikollinen, yrittää murskata kaikki pyrkimykset elämän muuttamiseen. Kauniisti, jopa hieman pateettisesti kuvattu rakkaus lapseen kantaa Pikeä, mutta helppoa ja mutkatonta tietä ei ole.

Poliisina Kilpi osaa kuvata poikkeuksellisen realistisesti poliisin työtä. Henkilökuvaus on toiminut hänellä aina. Samaan aikaan hän kykenee käsittelemään tunteita hienosti. En muista, milloin olisin kotimaista rikosromaania lukiessani saanut tippaa silmääni, mutta näin kävi tällä kertaa parissakin kohdassa.

Erityisen koskettavasti ja ymmärtäen Kilpi kuvaa sitä, miten pelottavinkin rikollinen on joskus ollut pieni, hymyilevä lapsi valokuvassa – joku, jolla on ollut ainakin yksittäinen iloinen ja onnellinen hetki. Pateettisuuden rajaa koetellaan paikka paikoin, mutta sitä ei onneksi ylitetä.

Perheväkivallan, huumerikollisuuden ja traumojen työstämisen teemoja käsitellään realistisesti ja oivaltavasti. Ongelmia riittää, mutta jossakin voi silti nähdä valonkajoa, pienen mahdollisuuden. ”[Elämä] ei ole helppoa eikä ole sellaiseksi tarkoitettukaan. Mihin muuten rohkeutta tarvittaisiin?” Ns. normaali arki tuntuu taas hyvältä tämän kirjan lukemisen jälkeen. Valonkajo on kirja itsekin, hieno lukukokemus ja vaikuttava rikosromaani.

kirjoittaja: Outi Karemaa

Advertisements

Kommentit»

No comments yet — be the first.

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s

%d bloggers like this: