jump to navigation

Haamukävelyä Cambridgessa 29. helmikuu, 2012

Posted by Tuulevi in Dekkariarvioita.
Tags: , , , , , , , , , , ,
trackback

Tervehdin puolestani kaikkia Suomen dekkariseuran blogin lukijoita. Minäkin olen yksi uusista blogikirjoittajista. Kirjoitan tähän Dekkariseuran blogiin lyhyitä, tiiviitä arvioita ja esittelyjä lukemistani dekkareista, yleensä melko uusista. Omaan blogiini kirjoitan täst’edes muista kuin dekkareista, vaikka rajanveto ehkä joskus onkin vaikeaa. Olisi palkitsevaa saada kommentteja – lukeeko näitä kukaan?

***

En välttämättä haluaisi aloittaa tätä hommaa teilauksella, mutta niin tässä nyt taitaa käydä, kun arvion kohteena on Rebecca Stottin kirjoittama Veden muisti (Avain, 2011. Ghostwalk, 2007; suom. Emma Murros ja Turkka Hautala).

Ensinnäkin suomennoksen nimi on hämmentävä enkä ymmärrä sitä. Alkuperäinen nimi on paljon kuvaavampi, vaikkei sitä silti ehkä Haamukävelyksikään olisi kannattanut suomentaa. En ole ihan varma, kannattiko tätä teosta ylipäänsä suomentaa…

Veden muisti on Rebecca Stottin esikoisteos, jonka pitäisi olla historiallinen jännitystarina, mutta kovin historiallinen se ei ole, vaan tapahtuu kokonaan 2000-luvulla lukuunottamatta kirjan sisään upotettua mukatieteellistä käsikirjoitusta, joka käsittelee Isaac Newtonia alkemistina. Jännitystäkään ei suuremmin kehitellä, vaikka kertomus alkaakin tuon käsikirjoituksen tekijän, tutkija Elizabeth Vogelsangin kuolemasta, joka osoittautuu murhaksi.

Vogelsangin poika, neurotieteilijä Cameron Brown, pyytää entistä rakastettuaan Lydia Brookea haamukirjoittajaksi Elizabethin kirjan viimeistelyyn. Lydia asettuu Elizabethin ateljeehen Cambridgen yliopistokaupungissa. Pian myös Cameronia uhataan kuten muitakin eläinkokeita tekeviä neurotieteilijöitä. Uhkausten ja väkivallan takana näyttää olevan NABED-niminen salaperäinen eläiaktivistijärjestö.

Kvanttifysiikan kietoutumisteoria on kiehtova teoria, mutta sen merkitys Veden muistissa jää aivan irralliseksi. Ajatuksena lienee se, että kaksi ajan kerrosta – nykyhetki ja 1600-luku – kietoutuu yhteen, mutta ei se oikein toimi. Muutenkin romaani on täynnä irrallisuuksia, joiden turhaan odottaa lopussa liittyvän toisiinsa.

Tyylikeinona Stott käyttää sinä-muotoa, jossa Lydia kertoo/kirjoittaa Cameronille. Se toimisi pätkittäin, mutta on pitkän päällä hyvin rasittavaa luettavaa. Kirjaan on ahdettu salaliittoteorioita liian kanssa, ja loppuratkaisu kyhätty kokoon jotenkin hätäisesti. Välillä vaikuttaa, että Stott haluaa lähinnä osoittaa oppineisuuttaan. Jos jotakin, niin antaumuksellista taustatyötä tässä voikin kehua. Valitettavasti Lydian ja Cameronin rakkaustarina ei kosketa ollenkaan, yliluonnolliset kokemukset eivät lisää jännitystä, eksentriset henkilöhahmot eivät vakuuta, eikä Cambridgea ole kuvattu erityisen onnistuneeksi, vaikka paikalla, joka yhdistää aikatasot, pitäisi olla tarinassa iso merkitys.

Stottin romaani on ensimmäinen, jonka lopussa olen nähnyt kirjailijan ohjeita lukupiireille. Melko erikoisia ja turhan tuntuisia ohjeita ne ovatkin! Sen sijaan lopun aikajana Newtonin elämästä on hyödyllinen.

Mainokset

Kommentit»

No comments yet — be the first.

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s

%d bloggers like this: