jump to navigation

Henning Mankellin Riian verikoirat 1. Touko, 2012

Posted by Kirsi Hietanen/Kirsinkirjanurkka in Dekkariarvioita.
Tags:
trackback

Vaikka uutuusdekkareita väliin suorastaan tulvii kauppoihin ja kirjastoihin, on mukavaa ja virkistävää välillä palata omien vanhojen suosikkiensa pariin. Ruotsalainen dekkarimestari Henning Mankell on ollut pian parikymmentä vuotta suuri ihailuni kohde. Nyt kertasin hänen tuotannostaan Wallander-sarjan kakkososan Riian verikoirat äänikirjaversiona. Muistikuvat edellisestä 1990-luvun puoliväliin ajoittuvasta lukukokemuksesta eivät olleet kummoisetkaan, vain pelastuslautan ja Baiba Liepan muistin vanhastaan, sekä sen, että Wallander joutui jossakin kohdin tulitaisteluun.

Kirja oli vahvoja ennakko-odotuksianikin parempi kokemus. Ajankuva on kirjassa ehkä parasta, mutta juonikin on loistavasti rakennettu parhaaseen Mankell-tyyliin. Tapahtumat sijoittuvat 1990-luvun alkuun, tarkemmin talveen 1991. Berliinin muuri on murtunut vain runsas vuosi aiemmin, ja Neuvostoliitto huojuu vielä jotenkuten pystyssä. Baltiassa kuitenkin on jo levotonta. Juttu lähtee liikkeelle talviselta Itämereltä, jolla pari hämäräpuuhissa ollutta ystadilaismiestä löytää pelastuslautan. Lautalla makaa kaksi ruumista, jotka eivät ole menehtyneet hypotermiaan. Toinen miehistä soittaa nimettömän vihjepuhelun poliisille, joten kun ilmoitus lautasta tulee, lähtee Wallander paikanpäälle.

Tutkimukset etenevät verkkaisesti, eikä merkittävää läpimurtoa tunnu tulevan. Sitten uhrit tunnistetaan latvialaisiksi, ja Latviasta lähetetään oma tutkija Ruotsiin. Majuri Karl Liepa miellyttää Wallanderia, vaikka yhteistyö jää lyhyeksi. Liepan Ruotsissa oleskelun aikana pelastuslautta varastetaan poliisiaseman kellarista. Vasta silloin Wallander tajuaa virheensä. Poliisi ei ole tutkinut, mitä on lautan sisällä. Jäljet alkavat johtaa kansainväliseen huumekauppaan. Lisäkierroksia tapahtumat saavat, kun Ruotsiin tulee tieto, että majuri Liepa on murhattu lähes välittömästi kotiinpaluunsa jälkeen. Wallander lähetetään Latviaan auttamaan paikallista poliisia tutkimuksissa.

Kommunistinen Neuvosto-Latvia on Wallanderille järkytys. Nopeasti hän tajuaa, että hänen jokaista liikettään tarkkaillaan. Majuri Liepan kuoleman selvittely ei oikein poliisia kiinnosta, eikä kahden Ruotsiin ajautuneen pikkurikollisenkaan kohtalo tunnu selviävän, ainakaan uskottavasti. Wallander tutustuu pikaisesti majurin leskeen Baibaan ja tapaa tämän uudelleen salaa. Käy ilmi, että majuri on epäillyt oman poliisilaitoksensa korkeimpia upseereita rikollisesta toiminnasta. Majurin muistiinpanot ovat kuitenkin kateissa. Sitten Wallander lähetetään kotiin. Pian Latvian vastarintaliikkeen maanalaiset voimat kuitenkin kutsuvat hänet takaisin auttamaan majurin papereiden löytämisessä.

Wallander lähtee uudelleen Latviaan, salaa ja väärillä papereilla, toiminta käynnistyy toden teolla. Mankell on osannut kuvata valvontayhteiskunnan mekanismeja hyytävällä tavalla. Heti rajan ylitettyään Wallander joutuu muistamaani tulitaisteluun ja saa huomata, että kylmäverinen tappaminen onnistuu vaivatta hänen tuntemiltaan ystävällisinä pitämiltään ihmisiltä. Wallander joutuu selviytymään vieraassa maassa vailla virka-asemaansa tai ylipäätään mitään asemaa ja sen tuomaa turvaa.

Jälkisanoissaan Mankell itsekin toteaa, että joskus todellisuus toimii kuten kirjailija on ehkä kuvitellut mahdolliseksi. Se Latvia, jossa Wallander kamppailee pahuutta vastaan vuoden 1991 talvella, lakkasi olemasta vain joitakin kuukausia kirjan ilmestymisen jälkeen. Nyt, kaksikymmentä vuotta myöhemmin, voimme katsoa noita aikoja toisesta perspektiivistä. Valitettavasti kirjassa kuvattu rikos ei vaikuta mahdottomalta nykymaailmassakaan, vaikka yhteiskuntajärjestys on muuttunut.

Koko Wallander-sarjan lukeneena hämmästyin sitä, kuinka alamaissa Kurt Wallander on jo tässä sarjan toisessa osassa. Hän harkitsee vakavasti vartiointialalle siirtymistä. Työpaikkahakemus on valmiina työpöydän laatikossa. Avioero on selvä, ja suhde tyttäreen on etäinen. Vanha isä taitaa olla kärttyisimmillään tässä kirjassa. Eihän Wallander taida missään kirjassa kovin aurinkoinen kaveri olla, mutta on tämä perussävy aika synkkä. Ainoa valopilkku on Baiba Liepa, johon hän huomaa kirjan loppuvaiheilla rakastuneensa. Synkkä, pimeä ja kylmä Riika tapahtumapaikkana vielä korostaa ankeaa tunnelmaa.

Tällä kertaa kuuntelin Riian verikoirat äänikirjana, jonka lukee Eero Saarinen. Kymmenen cd-levyn kesto yhteensä noin 11 tuntia ja 30 minuuttia.

Mainokset

Kommentit»

No comments yet — be the first.

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s

%d bloggers like this: