jump to navigation

Dekkarilukuvinkkejä tarjolla 5. lokakuu, 2014

Posted by Kirsi Hietanen/Kirsinkirjanurkka in Dekkariuutisia.
Tags: , , ,
add a comment

rikoksen_jaljilla

Lukuvinkkejä kaipaaville tiedoksi Oksan hyllyltä -kirjablogin haaste, jossa kesän mittaan luettiin ja kirjoitettiin dekkareista. Kooste kaikesta luetusta, jota kertyi kokonaiset 179 dekkaria, löytyy linkin takaa. MarikaOksa on koonnut koosteeseensa linkit kaikkiin haasteessa luettuihin ja esiteltyihin dekkareihin.

 

 

Mainokset

Kate Atkinsonin Jackson Brodie -sarja 10. helmikuu, 2014

Posted by Kirsi Hietanen/Kirsinkirjanurkka in Dekkariarvioita.
Tags: ,
2 comments

Brittikirjailija Kate Atkinson on mielenkiintoinen henkilö. Hänen väitöstutkimuksensa aikoinaan hylättiin. Selityksiä tuntuu olevan kaksi. Wikipedian mukaan hänen suullinen tutkintonsa hylättiin, mutta kirjailija itse kertoo joutuneensa tiedekuntariitojen välikappaleeksi. Niin tai näin, kirjailija kuitenkin teki monenlaisia töitä leipänsä eteen ennen kirjailijanuran urkenemista. Se kävikin jysähtäen, sillä esikoisromaani Museon kulisseissa (suom. 1997) nappasi arvostetun Whitbread-palkinnon ja oli myyntimenestys. Atkinsonin mukaan mediaa kuitenkin kiinnosti kirjaa enemmän se, että yksinhuoltajasiivooja oli voittanut palkinnon. Häneltä on ennen Jackson Brodie -dekkarisarjaa suomennettu myös teos nimeltä Ihmiskrokettia (suom. 1998).

Suvi Aholan haastattelussa viime vuonna Atkinson luonnehtii Jackson Brodie -sarjaansa kirjallisiksi rikoskirjoiksi. Määritelmä on mielenkiintoisen epäselvä, mutta niinhän on dekkarigenrekin. Aholalle Atkinson paljastaa myös, että viides Brodie-dekkari on tyylipastissi ja kunnianosoitus Agatha Christielle. Atkinsonia ja hänen teoksiaan googlaillessani törmäsin myös mukavaan tietoon siitä, että hänen Brodie-kirjoistaan on tehty jo kaksi tuotantokautta BBC-tv-sarjaa Case Histories -nimellä. Jackson Brodien roolissa on karismaattinen Jason Isaacs.

Jackson Brodie -sarjan aloitusosan Ihan tavallisena päivänä (ITP) kolme ensimmäistä lukua on otsikoitu Tapauskertomuksiksi. Jokaisessa tapahtuu rikos, mutta ne ovat kaikki erityyppisiä ja sijoittuvat eri aikaankin. Ensimmäinen tapahtuu vuonna 1970. Kolmivuotias Olivia katoaa vuoden 1970 helteisenä kesänä kotipihaltaan teltasta jäljettömiin. Toisessa, vuoden 1994 tapauskertomuksessa asianajajan yhdeksäntoistavuotias tytär saa surmansa toimistossa, kun tunnistamattomaksi jäävä puukkomies katkaisee hänen kaulavaltimonsa. Ensiksi puukotettu asiakas jää henkiin. Kolmas tapaus sijoittuu maaseudulle vuoteen 1979. Nuori masentunut äiti lyö kirveellä halki aviomiehensä kallon, koska tämä herätti vauvan.

Vasta neljännessä luvussa tutustutaan sympaattiseen keski-ikäiseen yksityisetsivä Jackson Brodieen, joka kirjan nykyhetkessä eli kaksituhattaluvun alkuvuosina koettaa tienata elantonsa Cambridgen yliopistokaupungissa seuraamalla uskottomiksi epäiltyjä vaimoja ja etsimällä originellin vanhuksen kissoja. Kuten arvata saattaa, alun tapaukset tulevat esiin tavalla tai toisella Jacksonin kautta. Olivian nyt nelikymppiset sisarukset tekevät merkittävän löydön selvitellessään isänsä kuoleman jälkeen vanhan kotitalonsa tavaroita ja ottavat yhteyttä Brodieen. Tyttärensä menettänyt asianajaja on kymmenen vuotta koettanut ratkaista kuolemantapausta omin voimin ja pyytää nyt ammattilaisen apua. Aviomiehensä tappaneen naisen sisko haluaa Brodien etsivän sisarensa kadonneen tyttären.

Näitä tapauksia pöyhiessään Brodie on ehkä tullut osuneeksi johonkin tulenarkaan, sillä hänet koetetaan saada hengiltä keinolla millä hyvänsä. Brodien omaankin menneisyyteen liittyy traumaattisia kokemuksia, jotka nousevat pintaan tapausten tutkinnan yhteydessä.

Kirjassa siis käsitellään varsin mustia aiheita: väkivallantekoja; murhia, raiskauksia ja sieppauksia, joiden kohteina ovat naiset ja lapset. Atkinsonin sanoma tuntuu olevan, että kukaan ei ole turvassa, kukaan ei pysty suojelemaan lastaan tai muita läheisiään, vaikka kuinka tekisi kaikkensa. Maailma on julma ja vaarallinen paikka. Tästä kaikesta huolimatta kirja on kaikkea muuta kuin synkkä. Atkinsonilla on taito kirjoittaa humoristisesti ja jollakin tasolla myös kepeästi samaan aikaan, kun käsillä ovat ihmismielen pimeimmät puolet. Ällistyttävää, enkä oikein osaa tämän paremmin kirjailijan tyyliä kuvata. Huumori on mustaa ja taitavaa, ei kömpelöä. Atkinson ei lyö vakavia asioita leikiksi, mutta hän osaa kuvata henkilöt perin inhimillisiksi ja moniulotteisiksi, jolloin myös humoristinen puoli vilahtaa näkyviin keventäen vaikutelmaa.

Jacksonin lisäksi näkökulmat vaihtelevat eri henkilöissä, mikä tuo lisäulottuvuutta tarinaan. Paikoin samat tapahtumat vilautetaan paristakin eri näkökulmasta. Jacksonin asiakkaat eivät tiedä toisistaan, mutta heidän polkunsa risteävät yliopistokaupungissa useampaankin kertaan. Ihan kaikkia juonenhäntiä Jackson ei saa lopussa yhdisteltyä, mutta lukijalle Atkinson antaa kylliksi vinkkejä loppupäätelmien tekemiseen. Tämäkin on minusta onnistunut menetelmä. Ihan kaikkea ei tarvitse vääntää rautalangasta.

Lukiessani kakkososaa Kaikkein vähäpätöisin asia (KVA) aloin epäillä omaa järkeäni. Olinko tosiaan pitänyt tämän kirjailijan kirjasta? Olin näet vaipua epätoivoon pitkäveteisesti etenevän tarinan parissa. Kirja eteni vain väkipakolla. Minua oli varoitettu, että Atkinsonin sarjan osat ovat keskenään kovin erilaisia, ja niin ne totisesti ovatkin. Pidin näet taas aika lailla kolmososasta! Melko yllättävää, mutta niin vain pääsi käymään.

Kakkososa KVA lienee tarkoitettu jonkinlaiseksi dekkariparodiaksi. Ainakin sen tapahtumat ovat varsinaista farssia. Ristiriitaisesti kaikki henkilöt ovat joko pitkästyneitä tai pitkästyttäviä – tai mikä vielä pahempaa – molempia. Koska tarina ei ottanut edetäkseen, alkoi myös Atkinsonin tapa kirjoittaa runsaasti tekstiä sulkeisiin ärsyttää aivan suunnattomasti. Itsekin käytän teksteissäni sulkeita, mutta alkaa totisesti olla liikaa, kun kaunokirjallisessa tekstissä on turhia sulkeita useita joka aukeamalla.

Ensimmäinen Jackson Brodie sijoittuu Cambridgeen, mutta seuraavat kaksi osaa tapahtuvat pääosin Edinburghissa. KVA:ssa Jackson on Edinburghissa, koska hänen naisystävänsä Julia näyttelee kehnohkon teatteriseurueen esityksessä Edinburghin teatterifestivaaleilla. Tapahtumat alkavat, kun palkkamurhaaja Paul Bradley joutuu raa’an pahoinpitelyn uhriksi pienen peltikolarin takia. Tapaus sattuu keskellä kaupunkia, ja silminnäkijöinä on kymmenittäin teatteriin jonottavia festivaalivieraita. Joukossa sattuvat olemaan Jackson Brodie sekä rikoskirjailija Martin Canning. Martin tekee jotain itselleen tavatonta pelastamalla Bradleyn hengen heittämällä kannettavalla tietokoneellaan pahoinpitelijää.

Tämän tapahtuman jälkeen Atkinson jaarittelee tyhjää kymmeniä sivuja, ennen kuin alkaa varsinaisesti tapahtua. Perusteellisesti tutustutaan Martin Canningin pitkäveteiseen elämään, jota Martin itsekin pitää pitkäveteisenä. Hän unelmoi toisenlaisesta elämästä, joka on jos mahdollista vielä tylsempää. Näitä unelmia Atkinson silti kuvailee sivukaupalla uuvuttaen lukijaparan. Toki tajusin, että Martin on jonkinlainen humoristinen pilakuva ’tyypillisestä’ rikoskirjailijasta. Silti vitsi ei jaksanut edes hymyilyttää.

Lisäksi lukija tutustutetaan epäsovinnaiseen rikoskomisario Louise Monroeen, jolla on kotihuolia 14-vuotiaan pojan yksinhuoltajana. Uusi kotikin osoittautuu pettymykseksi. Graham Hatterin talobisneksen tuotteet eivät taida aivan täyttää kaikkia rakennusmääräyksiä.

Kuusikymppinen Gloria Hatter saa kuulla, että hänen talousrikoksista epäilty aviomiehensä Graham on joutunut teholle saatuaan sydänkohtauksen varsin kiusallisissa oloissa. Vihannekseksi muuttunut Graham ei herätä Gloriassa kovinkaan helliä tunteita, mutta hänen kanssaan sairaskohtauksen yllättäessä ollut nainen sen sijaan vaikuttaa mielenkiintoiselta tuttavuudelta. Nainen työskentelee salaperäisessä firmassa, joka tarjoaa siivous- ynnä muita palveluksia.

Kaikki nämä juonikuviot liittyvät lopulta tietysti yhteen. On myönnettävä, että hyvien juonien punomisessa Atkinson on todella taitava eikä taito ole kadoksissa KVA:ssakaan, mutta pitkäveteisyyttä on silti vaikea antaa anteeksi. Edes lopun kieltämättä yllättävä käänne ei pelasta kokonaisuutta.

KVA:n ja EVHU:n välillä on ehtinyt kulua lähes kolme vuotta. Jackson on asettunut aloilleen Lontooseen, mutta on sattumalta pohjoisessa hakemassa tärkeää DNA-näytettä, kun hän paluumatkalla astuu väärään junaan.

EVHU kuitenkin alkaa prologilla kolmenkymmenen vuoden takaa. Doverissa tapahtuu kammottava verilöyly: ohikulkija surmaa nuoren äidin, yksivuotiaan vauvan rattaisiin sekä kahdeksanvuotiaan tytön. Kuusivuotias Joanna pääsee pakenemaan viime hetkellä. Tekijä saadaan kiinni, ja hänet tuomitaan elinkautiseen.

Nykyhetkessä Joanna on itse yksivuotiaan lapsen onnellinen äiti ja työssäkäyvä lääkäri Edinburghissa. Hänellä on kotiapulaisena onneton Reggie Chase, 16-vuotias orpotyttö, jolla on vain huumekauppoihin sekaantunut isoveli sekä kuolemansairas entinen opettaja, joka koettaa auttaa häntä suorittamaan ylioppilastutkinnon. Jostain käsittämättömästä syystä Englannissa annetaan 16-vuotiaan asua yksinään, kun hän on menettänyt huoltajansa. Reggie on kuitenkin poikkeuksellisen älykäs ja selviytymishaluinen. Tohtori Hunteria eli Joannaa hän palvoo koko sydämestään.

Atkinson rakastaa yhteensattumia, ja niitä on jälleen tarjolla kosolti. Joannan perheen murhaaja on vapautettu ja kadonnut valvojiltaan. Joannan aviomiehen bisnekset eivät oikein luista, ja viimeksi paloi hänen omistamansa peliluola. Sitten tapahtuu tuhoisa junaonnettomuus juuri, kun Reggie on hoitamassa opettajaystävänsä koiraa radanvarsiasunnossa. Myöhemmin huomataan, että samaan aikaan Joanna ja vauva ovat kadonneet.

EVHU ei ollut lainkaan pitkästyttävä. Syynä on ainakin se, että päähenkilön asemaan nouseva Reggie on kaikkea muuta kuin pitkästyttävä henkilö. Kukaan ei myöskään ole tarinassa pitkästynyt, kaikkea muuta. Omituisia yhteensattumia ja sekaannuksia riittää, ja Atkinsonin ensimmäisessä osassa paljastama salakavala huumori toimii hienosti. Viihdyin mainiosti tämän parissa!

Atkinsonilta ilmestyy keväällä suomennos romaanista Life after Life eli Elämä elämältä. Kirja sai ihan hiljattain arvostetun Costa Book Awardin vuoden 2013 parhaasta romaanista. Kyseessä ei ole dekkari, vaan romaani, jota takakansitekstissä kuvaillaan näin:” Englannissa vuonna 1910 Sylvie Todd synnyttää kolmatta lastaan. Lääkäri ei pääse paikalle lumimyrskyn vuoksi, ja tyttölapsi syntyy kuolleena.Englannissa vuonna 1910 Sylvie Todd synnyttää kolmatta lastaan. Lääkäri ehtii paikalle juuri ennen lumimyrskyä, ja syntyy tyttö, Ursula. Tarina alkaa.Ursulan tarina on kiehtovan ja kauhean 1900-luvun tarina. Vuosituhannen alussa Toddin perhe elää onnellista porvarillista elämää tietämättömänä tulevista mullistuksista. ”Entä jos?” kuuluu kysymys. Entä jos viisivuotias Ursula ei olisikaan hukkunut? Entä jos Hitlerin salamurha olisi onnistunut?Kate Atkinson on kirjoittanut täyteläisen romaanin, joka alkaa vain alkaakseen uudelleen erilaisena versiona. Herkulliset yksityiskohdat ja niiden variaatiot täydentävät taidokasta kokonaisuutta. Lukija voi vain ihmetellä kuinka syvästi voi eläytyä tarinaan, joka ei etene tavanomaisen romaanin tapaan. Kysymys fiktion voimasta ja mahdollisuuksista kasvaakin kysymykseksi ihmiselämän mahdollisuuksista. Miten jokapäiväiset valintamme vaikuttavat elämämme kulkuun? Miten ne vaikuttavat muihin? Elämä elämältä on romaani, jossa pienet sattumukset voivat syöstä raiteiltaan niin pienen ihmisen kuin kokonaisen maanosan.”

Jackson Brodie -suomennoksia joutuu siis vielä ainakin tovin odottelemaan. Toivottavasti sarja kuitenkin käännetään aikanaan kokonaan.

Kate Atkinson: Ihan tavallisena päivänä (Case Histories) Suom. Kaisa Kattelus. Schildts & Söderströms 2011 (alk. ilm. vuonna 2004). 294 s.

Kate Atkinson: Kaikkein vähäpätöisin asia (One Good Turn) Suom. Kaisa Kattelus. Schildts & Söderstöms 2012. 388 s.

Kate Atkinson: Eikö vieläkään hyviä uutisia? (When will there be good news?) Suom. Kaisa Kattelus. Schildts & Söderstöms 2013. 361 s.

Jackson Brodie -sarja:

Ihan tavallisena päivänä (2004, suom. 2011)

Kaikkein vähäpätöisin asia (2006, suom. 2012)

Eikö vieläkään hyviä uutisia? (2008, suom. 2013)

Started Early, Tog My Dog (2010)

Death at the Sign of the Rook tekeillä?

Francis Durbridgen legendaarinen Paul Temple 17. kesäkuu, 2013

Posted by Kirsi Hietanen/Kirsinkirjanurkka in Dekkariarvioita.
Tags: ,
1 comment so far

Kevättalvella törmäsin kirjaston äänikirjahyllyjä penkoessani Paul Temple -kuunnelmiin. Herra oli minulle entuudestaan täysin tuntematon, mutta takakannen esittelystä poimin Joel Rinteen nimen. Se riittikin suositteluksi. Kuunnellessani huomasin pian, että kyseessä on radiokuunnelma, jossa on ollut alkuaan useita runsaan puolen tunnin mittaisia osia.

Ensimmäinen Paul Temple -kuunnelmani oli Paul Temple ja Valentinen tapaus. Se osui sikäli hyvin, että se on kolmesta cd-muodossa julkaistusta Radioteatterin tuotannosta se, jossa eniten toistellaan kunkin jakson alussa edellisten jaksojen tapahtumia. Toiset kaksi ovatkin sitten tältä osin sujuvampia.

Paul Temple on brittiläisen radiokäsikirjoittaja ja kirjailija Francis Durbridgen (1912–1998) kuuluisa salapoliisi-dekkarikirjailija, joka seikkaili kymmenissä kuunnelmissa ja romaaneissa sekä niistä tehdyissä elokuvissa ja tv-sarjoissa. Ensimmäinen Paul Temple -kuunnelma esitettiin vuonna 1938. Temple on siviilissä menestynyt dekkarikirjailija ja viettää huoletonta luksuselämää vaimonsa Steven kanssa. Pariskunta on lapseton, ja talouden arkisista asioista huolehtii miespalvelija. Seikkailut käynnistyvät yleensä niin, että Scotland Yardin Sir Graham Forbes ottaa Templeen yhteyttä ja pyytää tämän apua erityisen visaisen rikosvyyhdin selvittämisessä. Temple keskeyttää auliisti joutilaan elämänsä ja ryhtyy vaimonsa avustamana toimeen.

Yleisradion Radioteatteri teki Templen seikkailuista joukon kuunnelmia, ja niistä kolme on julkaistu tallenteina: Paul Temple ja Valentinen tapaus, Paul Temple ja tapaus Conrad ja Paul Temple ja Spencerin juttu. Kaikissa kolmessa Paul Templenä näyttelee Joel Rinne. Steven roolissa ovat sekä Rauha Rentola että Terttu Soinivirta (Tapaus Conrad). Muitakin legendaarisia suomalaisia näyttelijöitä voi äänihahmojen joukosta bongailla: Keijo Komppa, Eila Pehkonen, Esko Salminen, Kauko Helovirta, Elina Pohjanpää, Pentti Siimes, Aila Arajuuri, Kullervo Kalske, Esa Saario, Jarno Hiilloskorpi, Ismo Kallio ja niin edelleen.

Tarinat muistuttavat kovasti toisiaan. Yleensä jahdataan kansainvälisiä huumausainerikollisia tai vastaavia katalia roistoja, jotka eivät häikäile. Temple vaimoineen joutuu useita kertoja kiilatuksi autolla ojaan, autopommin kohteiksi, tulipaloon tai vastaavaan. Yleensä tuhoisa onnettomuus vältetään vain aivan täpärästi. Jos joku sivullinen joutuukin Templen pariskunnan sijaiskärsijöiksi, asiaa ei sen kummemmin jäädä pohdiskelemaan vaan seikkailu jatkuu vaivatta. Jos pariskunnan vaunu (auto) räjäytetään taivaan tuuliin sen ollessa huollossa, Temple tilaa silmää räpäyttämättä uuden ja jatkaa jutun muiden johtolankojen tutkintaa. Hieman sekaviakin kuunnelmat paikoin olivat, koska henkilöitä vilisee ja meno on paikoin katkelmallista. Tosin ei haitannut, vaikka lopussa jokin johtolanka tuntuikin jäävän solmimatta. Viihdyin kuunnelmien parissa oikein hyvin, ja on helppo kuvitella, että ne ovat 1960-luvun alussa suorastaan liimanneet kuuntelijat radiovastaanotinten ääreen.


Paul TempleKuunnelmat kuunneltuani ja niiden historiallisesta taustakohinasta ja hienoista äänitehosteista nautittuani päätin vielä kokeilla, miten Templen seikkailuissa pysyisi matkassa englanniksi. Kirjastosta on nimittäin saatavana BBC:n tuottamia Paul Temple -äänikirjoja. Lainasin kokeeksi teoksen Paul Temple and the Curzon Case, jonka lukee loistavan yläluokkaisesti ääntäen näyttelijä Anthony Head. Alkuhämmennyksen jälkeen kuuntelu sujui vallan mainiosti! Kadonneen koulupojan arvoitus ratkeaa ja rikolliset saadaan tälläkin kertaa käpälälautaan. Paul ja Steve voivat huoahtaa cocktailin äärellä tyytyväisinä.

Kun kerran toimeen ryhdyin, päätin penkoa Paul TePaul Temple2mpleä vielä hieman lisää. Kaupungin kirjaston tietokannasta löytyi tieto, että lainattavissa on yksi kappale suomennettua Paul Templeä kirjamuodossa: Mitä uutta, Paul Temple? (News of Paul Temple). Kirja on toinen painos (Gummerus,1970, suom. Antero Hälvä), ja takakannen sisäpuolelle liimatusta lainausluettelosta löytyy kaikkiaan 27 lainauskertaa vuosilta 1971-1996, minkä jälkeen kirjastossa taidettiin siirtyä toisenlaisiin merkintätapoihin. Nyt kirja oli pienen sivukirjaston varastossa.

Kirja vaikuttaa kuunnelman tai tv-sarjan käsikirjoitukselta, joka on sidottu koviin kansiin. Seikkailu on jälleen vauhdikas, ja tällä kertaa Templet joutuvat keskelle kansainvälistä vakoilujupakkaa. Jälleen on tarjolla niin auto-onnettomuuksia, murhattuja henkilöitä vaatekaapissa kuin tulipalojakin. Ympäristön tai henkilöiden kuvaukseen ei ole kiinnitetty kummoistakaan huomiota. Mutta vauhtia ja vaarallisia tilanteita toki siis piisaa. Nautin hieman vanhahtavasta käännöskielestä: savukkeensytyttäjällä on esimerkiksi merkittävä osuus juonenkäänteissä. Matkan varrella nautitaan myös whiskygrogi poikineen.

En ainakaan muista nähneeni yhtään Paul Temple -elokuvaa tai -tv-sarjaa. En ole kauheasti jaksanut niitä etsiskelläkään, sillä oma annokseni alkaa olla tässä. Paul Templeä on kosolti tarjolla esimerkiksi nettikirjakaupoissa niin ääni- kuin e-kirjoina kuin ihan perinteisinäkin versioina ja myös eri kielillä. Suomenkielistä kaipaaville suosittelen kirjastoa.

Kirsti Mannisen ja Jouko Raivion historialliset dekkarit 15. Touko, 2013

Posted by Kirsi Hietanen/Kirsinkirjanurkka in Dekkariarvioita.
Tags: , ,
add a comment

Vuonna 1993 olen kirjastosta napannut mukaan dekkarin Ruumisvaunut Bulevardilla. Ihastus on ollut ilmeinen, sillä muistiinpanoistani näkyy, että olen ihan pian lukenut myös teokset Punavuoren keisarinna ja Jumalan ruoska, ja sittemmin vielä loputkin samasta sarjasta. Kyseessä on Kirsti Mannisen ja Jouko Raivion yhteisesti kirjoittama historiallisten dekkareitten kuusiosainen sarja, joka palautui mieleeni taannoin lukiessani Jyrki Heinon Kellarin, joka sekin on laadukas historiallinen dekkari. Jo Kellaria lukiessani ajattelin, että historiallisella dekkarilla on se etu puolellaan, että se ei helposti vanhene. Nykyhetkeen sijoitetut tarinat alkavat helposti haiskahtaa nostalgisilta ajan kuluessa, mutta kun tarina on jo alun perin sijoitettu riittävän kauas menneisyyteen, ei tätä ongelmaa ainakaan samalla tavalla ole.

Kellarin äärellä jo päätin, että on aika testata, miten Mannisen ja Raivion teokset ovat kestäneet aikaa. Päätin lukea koko sarjan, jos alku tuntuisi vielä maistuvan. Pettymyksekseni kirjat oli poistettu lähikirjastostamme, mutta muista kaupungin kirjastoista sarja vielä oli lainattavissa. Muistikuvat olivat jokseenkin hatarat. Sen olin muistanut ihan oikein, että kirjojenpäähenkilöt ovat ikäneito, opettajatar Matilda Ehrström ja hänen serkkunsa Johannes Calonius, joka opiskelee lakia Helsingin yliopistossa. Jonkinlainen rooli tapahtumissa oli muistaakseni myös Matildan naapurissa asuvalla poliisimestarilla. Itse tarinoista mielessäni oli vain, että ainakin yhdessä ajettiin kiivaasti polkupyörällä eli velocipedillä, joka herätti pahennusta kaupunkilaisissa.

En väärin muistanutkaan. Juuri tällainen asetelma pääpiirteissään kirjoissa on. Matilda ja Johannes ovat vuoroin lukujen minäkertojina, ja joskus ääneen pääsee joku muukin kirjan henkilöistä, kuten Fabian Olander, Matildan naapurissa asuva leppoisa mutta arvovaltainen poliisimestari. Matilda Ehrström on asemastaan tarkka ja arvossapidetty yksityisen tyttökoulun opettajatar, joka ottaa siipiensä suojaan hieman hulttiomaisen nuoren maalaisserkkunsa tämän isän kuoltua. Matilda on tarkkasilmäinen ja älykäs, hieman neiti Marplea muistuttava hahmo, vaikkakin nuorempi. Matilda ei myöskään koeta kätkeä älykkyyttään lempeän ulkomuotonsa taakse. Johannes taas muistuttaa hieman Reijo Mäen Jussi Varesta, ainakin alkoholinkäytön ja keskeneräisten lainopintojen suhteen. Myös Johannesta vaivaa usein täydellinen muistinmenetys kostean illan jälkeen. Johannes on myös varsin heikko kauniiden naisten suhteen, ovatpa sitten kyseessä säätyläisperheitten tyttäret tai Helsingin huonomaineisten kaupunginosien maksulliset naiset.

Johannes Caloniuksen ja Matilda Ehrströmin tutkimuksia

Kirjasarjan kuusi osaa sijoittuvat Suomeen 1860- ja 1870-luvuille. Ajanjakso on mielenkiintoinen, sillä 1860-luvulla Suomessa tapahtui monenlaista edistystä niin poliittisesti kuin taloudellisestikin. Valtiopäivätoiminnan käynnistyttyä toteutettiin mm. rahauudistus, ja samalla vuosikymmenellä aloitettiin rautatieverkoston rakentaminen. Useimmat näistä tapahtumista on myös punottu teosten juoneen mukaan. Myös 1860-luvun ankarat nälkävuodet ovat mukana romaanissa Jumalan ruoska. Viimeinen dekkari sijoittuu vuoteen 1873 ja siinä kuvataan Aleksis Kiven hautajaiset varsin yksityiskohtaisesti. Mukana on myös kieliriita ja suomalaisen teatterielämän hankalia alkuvaiheita.

Manninen ja Raivio

Vuonna 1990 ilmestynyt Punavuoren keisarinna alkaakin junamatkalla Hämeenlinnasta Helsinkiin. Sekä Matilda että Johannes ovat matkalla pääkaupunkiin Johanneksen isän hautajaisista. Järvenpään asemalla sattuu viivytys, koska ukkoskuuro on vaurioittanut rataa etelämpänä. Matkustajat joutuvat odottelemaan asemalla pari tuntia. Kun juna viimein pahasti myöhästyneenä saapuu Helsinkiin, on sitä vastassa poliisi. Järvenpään asemalla on tapahtunut murha. Kaikkia matkustajia kuulustellaan. Junassa on ollut niin Johanneksen kuin Matildankin vanhoja tuttavia, joihin törmätään vielä tarinan edetessä. Kuvioon liittyy myös pahamaineinen ja salaperäinen Punavuoressa bordellia pyörittävä nainen, jota kutsutaan Punavuoren keisarinnaksi. Ennen kuin rikolliset ovat poliisin huostassa, joutuvat sekä Matilda että Johannes hengenvaaraan ja koko suuriruhtinaskunnan rahauudistus on hiuskarvan varassa.

Manninen ja Raivio2

Sarjan ehkä aiheeltaan kiinnostavin, ainakin minun mielestäni, on toinen osa eli Jumalan ruoska, joka sijoittuu yhteen nälkävuosien pahimmista talvista maaseudulla. Matilda ja Johannes matkustavat Pirttisalmen pitäjään Keski-Suomeen. Johanneksen siskon Hannan mies, kappalainen Lars August Montin, on kadonnut jäljettömiin kinkerimatkalla, ja raskaana oleva Hanna on pyytänyt Matildaa luokseen. Jo matkalla Pirttisalmelle Johannes löytää kestikievarin tallista Montinin hevosen. Juttu alkaa vaikuttaa omituiselta. Kuvioon saattaa liittyä kiivas Jumalan ruoskaksi kutsuttu maallikkosaarnaaja, joka lietsoo uskovia herkkänä aikana. Entä mihin katoaa hätäapuvilja, jota on toimitettu pitäjään Pietarista? Johannes joutuu tässä kirjassa harvinaisen kiivaaseen tulitaisteluunkin.

Manninen ja Raivio3

Kolmannessa osassa eli dekkarissa Ruumisvaunut Bulevardilla sitten esiintyy se muistamani velocipedi: ”Seurahuoneen eteen oli järjestetty yleisönäytös, jossa esiteltiin ulkomailta tullut uusi keksintö, velocipedi eli pikajalka. Minäkin onnistuin ihmismeren läpi työntyessäni näkemään kahdesta pyörästä, isommasta ja pienemmästä kootun rakkineen, jota vikkelä nuorimies polki vimmatusti. Minusta touhu ei vaikuttanut kovinkaan kummoiselta. Olin varma, että pystyisin itse samanlaiseen suoritukseen.” Myöhempien tapahtumien lomassa Johannes pääseekin vielä taitojaan testaamaan. Seurahuoneelle Johannes matkaa siksi, että hänen silloinen työnantajansa ruukinpatruuna Dahlstedt on määrännyt hänet tuomaan hotelliin välittömästi suuren summan käteistä rahaa tukkikauppoja varten. Aamulla patruuna löytyy vuoteestaan kurkku auki leikattuna ja rahat ovat tiessään. Tutkimukset siirtyvät pian itäuusmaalaiseen ruukkiin ja sen kartanoon. Paperiteollisuuden murros vapisuttaa pientä teollisuusyhteisöä, ja ruukin kuivaamon uunia käytetään varsin brutaalisti ruumiin hävittämiseen.

Manninen ja Raivio4

Murha Monrepoossa sijoittuu vuoteen 1871 ja Viipuriin Monrepoon kuuluisaan kartanoon ja sen puistoon. Matilda ja Johannes matkustavat höyrylaivalla Viipuriin Matildan ystävän Helene von Meyendorffin pyynnöstä. Rouva palkkaa Johanneksen estämään poikansa ja saksalaisen laulajattaren epätoivotun avioliiton. Laulajatar kuuluu epämääräiseen kiertelevään oopperaseurueeseen, joka on matkalla Pietariin. Laivamatkalla tapahtuu onnettomuus tai murha, kun seurueen johtaja putoaa myrskyssä yli laidan. Myös seurueen rahat katoavat. Koko joukko päätyy Monrepoon kartanoon pidättyvän Sophie von Nicolayn vieraiksi. Lisää murhia tapahtuu, ja tapahtumat huipentuvat kuuluisalla Ludwigsteinin hautasaarella. Selviää muuten myös, mitä alkuperäiselle kartanon puistossa sijainneelle Väinämöisen patsaalle tapahtui…

Manninen ja Raivio5Kaksi viimeistä osaa, Kuolema Ylioppilastalolla ja Stenvallin tapaus, sijoittuvat vuodenvaihteen 1872–73 ympärille. Kuolema Ylioppilastalolla päättyy repliikkiin: ”Aleksis Stenvall on kuollut Tuusulassa! Kuulin se juuri Ylioppilastalolla!Stenvallin tapauksen alussa ollaankin sitten matkalla kirjailijan hautajaisiin. Ylioppilastalolla kuolee dosentti Westman Lönnrotin, Runebergin ja Snellmanin kunniaksi järjestettyjen juhlien tuoksinassa. Johannes herää krapulaisena juhlasalin taffelipianon alta irrallista tuolinjalkaa puristaen. Vieressä makaa Westman mustalla silkkisukalla kuristettuna. Valitettavasti moni ihminen on illalla todistanut Westmanin ja Johanneksen riitelyä, ja niinpä Johannes joutuu oitis epäiltynä kuulusteluihin. Poliisimestari Olander potee kotonaan kihtiä, joten virkaintoinen sijainen höykyttää Johannesta armotta. Karistaakseen murhaajan maineen harteiltaan Johannes koettaa selvittää, kuka Westmanin murhasi ja miksi. Nopeasti käy ilmi, että miehellä on ollut kosolti vihamiehiä. Mutta kuka heistä on ilotyttöjen pelkäämä Pukki? Tällä kertaa Matilda kirjaimellisesti pelastaa Johanneksen hengen ja paljastuu, kuinka surkeassa kunnossa onkaan yliopiston komea kirjasto.

Manninen ja Raivio6Sarja päättyy Tuusulan maisemissa alkavaan Stenvallin tapaukseen, jossa Johannes saa lopulta venyneet lainopintonsa päätökseen ja jossa Amor ampuu useammankin nuolen. Ennen sitä kuitenkin on selvitettävä, kuka murhasi kauniin mutta tavoiltaan löyhän lesken, jonka luona Matilda ja Johannes yöpyivät hautajaisvierailullaan. Entä minne katosi hautajaisissa mukana ollut Matias Jussila, Johanneksen fennomaaniystävä? Miksi teatterinjohtaja Kaarlo Bergbom on suunniltaan kadotettuaan kävelykeppinsä? Murhan motiiviksi alkaa vähitellen paljastua kiristys, johon näyttää liittyvän Aleksis Kiven mystinen aikalaisnäytelmä. Mutta missä tuo kaivattu käsikirjoitus voi olla?

Kirjat edustavat ainakin pääpiirteissään arvoitusdekkariperinnettä. Rikolliset napataan pääosin päättelemällä, vaikka toimintaakaan ei puutu.Yleensä tarvitaan sekä Johanneksen että Matildan taitoja sekä onnea ja vielä lisäksi virkavallan suotuisaa apua, ennen kuin kaikki on onnellisesti ohi. Tarinat ovat lempeän huumorin sävyttämiä, ja vaikka rikokset ovatkin monesti häikäilemättömiä ja raakoja, ei veritöillä mässäillä.

Historiallisen mijöön ja tunnelman rakenteluun on panostettu mukavasti. Kaasuvaloin harvakseltaan keskusta-alueeltaan valaistu Helsinki avautuu moninaisine hajuineen lukijan eteen. Laitakaupunkien syrjäkujat ovat raavaille miehillekin vaarallisia kulkea, ainakin öisin. Venäläinen virkakoneisto komeine asuineen herättää välillä ärtymystä, välillä tervettä pelkoakin. Sanastossa vilahtelee mausteeksi hauskoja vanhoja sanoja, kuten viimeisessä osassa toisteltu liikkiö tai vaikkapa ridikyyli, jota mamsellit kuljettavat mukanaan esimerkiksi kutsuilla. Oikeita historiallisia henkilöitäkin tarinoissa vilahtelee siellä täällä, eniten mielestäni tosin viimeisessä eli Stenvallin tapauksessa.

Kirjatehtailua?

Luku-urakkani tätä juttua varten ollessa vielä vaiheessa ilmestyi Helsingin Sanomissa Lauantaiessee-paikalla toimittaja ja kirjailijanakin debytoineen Juhani Karilan kirjoitus, joka on raflaavasti otsikoitu: Kirjatehtaiden aika on nyt (HS 27.4.2013). Karila esittelee oikean kirjatehtailun isän, yhdysvaltalaisen James Pattersonin tuotantotavan eli Team Pattersonin, jossa kirjailija johtaa kokonaista kirjailijajoukkoa kurinalaisesti. Tuloksena on yli kymmenen julkaistua teosta vuosittain. Patterson on siis löytänyt jonkinlaisen rahantekoautomaatin, joka toimii ällistyttävän tehokkaasti ja luistavasti.

Patterson taitaa kuitenkin olla jonkinlainen ääri-ilmiö. Sen sijaan pareittain kirjoittaminen tuntuu olevan ajankohtainen ilmiö ainakin Ruotsissa. Kirjoitin itse syksyllä Dekkariseuran blogiin Ruotsin dekkariakatemian vuoden parhaan dekkarin valintaprosessista, jossa titteliä pääsee tavoittelemaan viisi ehdokasta. Ruotsalaisten dekkarien sarjassa kolme viidestä oli parityön tuloksena syntynyttä teosta. Kaikki varmasti muistavat tässä vaiheessa Karilankin mainitseman ruotsalaisduon Maj Sjöwall ja Per Wahlöö, joiden yhteisura alkoi jo vuonna 1965. (Yhtään heidän yhteiskunnallista dekkariaan en muuten ole lukenut loppuun, tunnustettakoon.)

Myös Suomessa ollaan nyt kunnostautumassa ryhmä- ja parikirjoittamisessa. Karila mainitsee esimerkkeinä hiljattain paljastetun uutisen Hannu Raittilan ja Leena Landerin yhteisdekkarista, jonka Crime Time julkaisee. Jarkko Sipilä taas on ryhtynyt yhteistyöhön yhdysvaltalaisen Scott Stevensonin kanssa, ja  Tammi ehti jo julkaista kevättalvella jännärin Kadonnut, jonka kirjoittajanimen J. K. Johansson taakse kuulemma kätkeytyy useampikin ammattikirjoittajaa.

Karila toteaa esseensä lopuksi, että yhteiskirjoittaminen tuntuu sopivan parhaiten juuri genrekirjoittamiseen. Kirsti Manninen ja Jouko Raivio näyttäisivät olleen aikaansa edellä ryhtyessään jo 1990-luvun koittaessa tuottamaan dekkarisarjaa tällä menetelmällä.

Kirsti Manninen ja Jouko Raivio työparina

Kirjailija ja tutkija Kirsti Manninen on ollut hyvin tuottelias ja monipuolinen kirjoittaja pitkään jatkuneen ja edelleen hyvässä vauhdissa olevan uransa aikana. Osan teoksistaan hän on julkaissut kirjailijanimellä Enni Mustonen. Perusteellinen teosluettelo löytyy vaikkapa Otavan sivuilta. Seuraava romaani Paimentyttö ilmestyy tänä keväänä.

Toimittaja ja tutkija Jouko Raivion uran varrelta kannattaa mainita ainakin Jerry Cotton -sarjan tuotantosäännöistä kirjoitettu väitöskirja sekä 42 kirjoitettua Jerry Cotton -tarinaa. 2000-luvulla Raiviolta on ilmestynyt kolmiosainen sairaalamiljööseen sijoittuva dekkarisarja.

Rohkenin tätä kirjoitustani varten häiritä Kirsti Mannista, joka ystävällisesti vastasikin esittämiini dekkarisarjaan ja sen syntyyn liittyviin kysymyksiin.

Miten idea yhdessä kirjoitetuista historiallisista dekkareista sai alkunsa?

Tapasimme Raivion kanssa eräässä viihdekirjallisuutta käsittelevässä seminaarissa ja kahvipöytäkeskustelussa kävi ilmi, että meitä kumpaakin kiinnosti ajatus historiallisen dekkarin kirjoittamisesta – Jerry Cotton -kirjailijana ja -tutkijana hän hallitsi dekkari- ja toimintakonventiot, minä taas historiantutkijana olin perillä epookista. Niin päätimme kokeilla yhteistyötä kahden kirjoittajan taktiikalla. Suunnittelimme juonen hyvin yksityiskohtaisesti yhdessä ja teimme myös yhdessä taustatyötä – pitkät sessiot sen ajan sanomalehtimikrofilmien parissa vahvistivat myös kummankin kykyä kirjoittaa vanhahtavaan tapaan.”

 

Miten kahden ihmisen kirjoittamisrutiinit onnistuttiin sovittamaan yhteen? 

Mehän tietysti kirjoitimme jo tietokoneella, joten teksti siirtyi sähköpostina sujuvasti koneelta toiselle. Yhdessä luodun rungon mukaan kirjoitimme luvut kerrallaan siten että Jouko kirjoitti Johanneksen, minä Matildan luvut, mutta ennen oman lukunsa aloittamista toinen aina muokkasi toisen tekstiä. Minun tekstini lyhenivät, kun Jouko karsi kuvauksia ja adjektiiveja, hänen tekstinsä pitenivät, kun lisäsin niihin historian havinaa, makuja ja tuoksuja.

 

Tiedusteluuni kaksin kirjoittamisen tehokkuudesta tai nopeudesta verrattuna yksin työskentelyyn Manninen vastasi hieman väistäen: ”Teimme kirjat yleensä kesälomalla – kahdestaan kirjoittaminen on ainakin hauskempaa kuin yksin puurtaminen 🙂 Työtapaa voi suositella, jos kumpikin kirjoittaja on valmis joustamaan oman tekstinsä pyhyydestä. Meille kummallekin tämä oli sekä hauska että opettavainen projekti.”

Millaisen vastaanoton kirjat aikanaan saivat? Onko ollut puhetta esimerkiksi pokkaripainoksesta?

”Kirjat saivat erinomaisen hyvän vastaanoton. Pokkaripainoksista ei ole ollut puhetta, mutta Joukohan on julkaissut jännitysromaaneja omallakin nimellään.”

Miksi sarja aikanaan loppui?

”Totesimme itse, että amatöörietsivien jatkuva päätyminen rikosten keskelle alkaa tuottaa uskottavuusongelmia. Stenvallin tapaus oli paras ja hauskin dekkarimme. Siihen oli hyvä lopettaa, kun kummallakin oli sitä paitsi vireillä paljon muutakin kirjoittamista.”

 

***

Ovatko Mannisen ja Raivion dekkarit Sinulle tuttuja? Mitä muita historiallisia dekkareita suosittelisit?

P.S. Poikkeuksellisesti julkaisen tämän jutun samanaikaisesti myös Kirsin kirjanurkka -blogissani.

Philip Kerr ja Berlin Noir -sarjan aloitusosa Liekit Berliinissä 30. joulukuu, 2012

Posted by Kirsi Hietanen/Kirsinkirjanurkka in Dekkariarvioita.
Tags:
1 comment so far

Kerr

Kirjoitin eilen jutun Kirsin kirjanurkka -blogiini Philip Kerrin syksyllä suomeksi ilmestyneestä esikoisdekkarista Liekit Berliinissä. Jutun julkaistuani aloin lukea kirjasta ilmestyneitä muita esittelyjä ja arvioita, joita jokusen löysinkin. Heikki Ollikainen on kirjoittanut kirjasta arvion tuoreimman Ruumiin kulttuurin (4/2012) Kirjakäräjille otsikolla Berlin noir vuonna 1936. Kannattaa lukea Ollikaisen perehtynyt arvio tämän oman sepustukseni lisäksi ainakin. Tässä kuitenkin pääpiirteissään juttuni tuolta toisesta blogista Dekkariseuran blogin seuraajille. Kerrin sarja vaikuttaa todella kiinnostavalta, ja on mukava tietää, että Atenalla on tarkoitus julkaista suomeksi ainakin kaksi seuraavaa sarjan osaa. Pikkuisen kutkuttaisi tutustua myös tuoreempiin osiin, vaikka harvemmin jaksan nykyään lukea muilla kielillä kuin suomeksi.  Kenties joku Teistä lukijoista tuntee sarjan lähemminkin? Olisi mukava kuulla kokemuksianne.

Luin tämän Philip Kerrin dekkarin Liekit Berliinissä siis aivan kylmiltään, tietämättä mitään kirjailijasta tai kirjasta etukäteen. Sen verran olin aihetta silmäillyt, että tiesin odottaa 1930-luvun Berliiniin sijoittuvaa kovaksikeitettyä dekkaria. Kirja olikin melkoinen lukukokemus, ja tätä esittelyä varten turvauduin sitten vanhaan kunnon Googleen saadakseni edes jotakin lisätietoa kirjailijasta ja kirjasarjasta, jonka aloitusosasta tässä on kyse.

Mielenkiintoista taustatietoa sitten löytyikin. Antoisin lähde on The Telegraph -lehden haastattelu noin vuoden takaa. Philip Kerr on syntynyt Skotlannissa vuonna 1956 ja opiskellut lakia ja filosofiaa. Koska akateeminen ura ei auennut, mies heittäytyi mainosalalle, jossa kaikki hänen mukaansa 1980-luvulla tuntuivat kirjoittavan romaania. Kerrin läpimurtoteos on juuri tämä samainen Liektit Berliinissä eli March Violets, joka ilmestyi vuonna 1989. Samaan Berlin Noir -sarjaksi nimettyyn trilogiaan kuuluu vielä kaksi muuta yksityisetsivä Bernie Guntherista kertovaa dekkaria, The Pale Criminal (1990) ja A German Requim (1991). Näistä edellinen sijoittuu vuoteen 1938 ja jälkimmäinen heti toisen maailmansodan jälkeiseen aikaan. Molemmat teokset vaikuttavat netistä löytyvien esittelyjen perusteella todella synkiltä. Trilogia valmistui siis hyvin nopeasti, mutta sen jälkeen Kerr ryhtyi kirjoittamaan muuta. Viidentoista vuoden tauon jälkeen Kerr suostui palaamaan vanhan sankarinsa pariin. Sittemmin Bernie Gunther -dekkareita on ilmestynyt vielä viisi ja kuudes julkaistaan ensi vuonna. Näissä uudemmissa kirjoissa Gunther mm. jäljittää natsirikollisia sodan jälkeisenä aikana, mutta toistaiseksi viimeisimmässä teoksessa Prague Fatale palataan vuoteen 1942.

Liekit Berliinissä sijoittuu kesään 1936, jolloin pidettiin kuuluisat Berliinin olympialaiset. Aloitussivuilla yksityisetsivä Bernie Gunther ällistelee, miten kaupungista siivotaan pahimmat antisemitismin merkit piiloon olympiaturistien ja kansainvälisten toimittajien silmiltä. Tapahtumat eivät suoraan liity mitenkään olympialaisiin, mutta ne vaikuttavat taustalla. Hienosti juoneen on saatu sellainenkin kiemura, että Bernie jututtaa yhtä tietolähdettään katsomossa samaan aikaan kun Jesse Owens juoksee legendaarisen juoksunsa saksalaisyleisön hurratessa mutta Hitlerin aition loistaessa tyhjänä.

The Telegraphin haastattelussa Kerr kertoo saaneensa idean Gunther-romaaneihinsa pohdittuaan, mitä olisi syntynyt, jos Raymond Chandler olisi aikanaan asettanut sankarinsa Los Angelesin sijaan Berliiniin. Jopa minä osasin lukiessani vetää yhtäläisyysmerkkejä Philip Marlowen ja Guntherin hahmojen välille, ja Kerr myös suoraan viittaa esikuvaansa teoksessa. Gunther tietää olevansa kliseinen yksityisetsivä. Olen laiskasti lukenut Chandlerini, joten sen kummempia vertailuja en voi tehdä, eivätkä ne toki ole tarpeenkaan.

Gunther on entinen poliisi, joka on irtisanoutunut työstään sen käytyä poliittisista syistä sietämättömäksi. Potkut ja pahempaakin olisi varmaan seurannut pian, sillä Gunther ei voi sietää natseja eikä voi pitää suutaan kiinni. Mies on keski-ikäinen leski, yksinäisen suden perikuva. Tapahtumat lähtevät rullaamaan, kun Gunther saa toimeksiannon rikkaalta berliiniläiseltä terästeollisuusmieheltä. Miehen ainoa tytär ja vävy on ammuttu vuoteisiinsa, talo tuikattu tuleen ja kassakaapin ovi jätetty auki. Kassakaapista on kadonnut arvokas timanttikääty, jonka teollisuusmies haluaa tunnesyistä takaisin. Poliisille siitä ei kuitenkaan haluta kertoa. Gunther haistaa nopeasti palaneen käryä ja ryhtyy jäljittämään korua sekä selvittämään vastoin toimeksiantoaan, keitä murhatut oikein olivat. Pian ruumiita alkaa tulla lisää ja Gunther huomaa tallanneensa isojen kihojen varpaille. Kun hänet kutsutaan tapaamaan itseään Hermann Göringiä, alkavat tapahtumat saada todella pelottavia käänteitä. Huipentumana on vaarallinen tehtävä pahamaineisessa Dachaun keskitysleirissä! En ole mokomaa koskaan lukenut. Voiko karmaisevampaa tilannetta kuvitella? Onnekkaan sattuman kautta Gunther löytää massiiviselta leiriltä tarvitsemansa ja pääsee pois, mutta mitenkään onnellisissa tunnelmissa tarina ei pääty. Kerr sanookin:

Besides, I’d spent too long leafing through all this stuff about the Nazis. It was like being in their company and after finishing each book I felt I needed a shower.” En yhtään ihmettele!

Vuoden 1936 Saksa ja Berliini ovat melkoinen näyttämö dekkarille. ”Tavalliset” rikokset, kuten ryöstö ja murha saavat aivan toisenlaisen kehyksen mittavampien ja kammottavampien rikosten rinnalla. Gunther vitsaileekin synkästi, että kadonneisiin henkilöihin erikoistuneella yksityisetsivällä totisesti töitä riittää. Gestapo, SA ja SS sekä muut valtion organisaatiot, jotka nimellisesti turvaavat kansaa ja valtiota, kylvävät tuhoa ympärilleen ennennäkemättömällä tavalla. Kaikki ovat peloissaan ja vaarassa, pahiten tietysti juutalaiset, mutta myös muut ”epäilyttävää ainesta edustavat”, kuten vaikkapa homot. Kuka tahansa naapuri voi olla ilmiantaja.

Juoni on monipolvinen, ja paikoin taisin pudota kärryiltäkin, mutta eivätpä kirjan henkilötkään niillä aina niin tukevasti istu. Paljon Gunther saa selville onnekkaiden sattumien avulla, mutta toki suhteistakin on apua. Kovat otteet ovat sallittuja ja niitä myös käytetään.

Philip Kerr: Liekit Berliinissä (The March Violets) Suom.Jukka Jääskeläinen. Atena 2012. 304 s. 

Helppolukuinen lastendekkari houkuttelee lukemaan 11. marraskuu, 2012

Posted by Kirsi Hietanen/Kirsinkirjanurkka in Dekkariarvioita.
Tags:
add a comment

Dekkarikirjailija Johanna Tuomola tunnetaan entuudestaan aikuistendekkareistaan eli toistaiseksi neliosaisesta Noora Nurkka -sarjastaan, jossa lohjalainen rikoskomisario alaisineen ratkoo visaisia rikoksia pikkukaupungissa ja sitä ympäröivällä maaseudulla.

Tuomola on tehnyt uuden aluevaltauksen aloittamalla lastendekkarisarjan Kivalan etsivät. Ensimmäinen osa on nimeltään Jäätelökioskin arvoitus, ja siinä Kivalan etsivät -niminen etsivätoimisto perustetaan. Se on napakka kahden hengen yritys, jonka työntekijöinä toimivat sen perustajat naapurukset ja parhaat kaverukset Matti ja Lumi. Ala-asteikäiset kaverukset ovat tunteneet toisensa hiekkalaatikkoiästä asti ja ovat nyt samalla luokalla.

Satamatorille saapuva jäätelökioski on varma kesän merkki, jota lapset odottavat vesi kielellä. Tällä kertaa edessä on kuitenkin pettymys, sillä kaikki jäätelöt ovat sulaneet pilalle. Omistaja syyttää jäätelönmyyjä Sannaa virheestä, mutta tämä kiistää. Kun sama toistuu, huomaa Matti, että kuka tahansa on voinut katkaista virran sähkötolpasta. Kyseessä onkin siis ilkivalta. Mutta kuka haluaisi tehdä kiusaa jäätelökioskille, jonka tuotteet ovat kaikkien suosiossa? Vai ovatko sittenkään? Matilla ja Lumilla on jo epäilty tiedossa.

Juoni etenee nopeatempoisesti kohti leppoisaa loppuratkaisuaan. Mitään kovin jännittävää tai pelottavaa tarinaan ei liity. Matin vanhemmat ovat eronneet, ja hän lasten tavoin hän edelleen toivoo heidän palaavan yhteen. Tosin hänkin on sitä mieltä, että riitelyn loppuminen on ollut hyvä asia. Lisäksi on kivaa, kun isällä nyt on ihan oikeasti aikaa hänelle, kun he ovat yhdessä. Äiti on vain niin väsyneen näköinen, vaikka työtä kassalla on entistä vähemmän. Lumille isä on hankkinut koiran sen jälkeen, kun heidän asuntonsa oveen oli kirjoitettu rumia asioita. Lumin vanhemmat ovat kotoisin Kongosta, mistä he ovat jo lapsina paenneet sotaa Suomeen. Matti ei oikein ymmärrä, miksi jotkut aikuiset hätkähtävät Lumin nähdessään. Mitä pelottavaa voi olla pienessä tytössä?

Kirjan takakannessakin luvataan, että Kivalan etsivät on helppolukuinen lastendekkari. Mielestäni tämä pitää mainiosti paikkansa. Teksti on luontevaa ja kieli hyvää, mutta ei liian vaikeaa tai toisaalta yksinkertaistakaan. Väljyyttä taittoon tuovat runsaat mustavalkoiset piirroskuvat, jotka ovat Satu Konttisen käsialaa. Lukijoiksi soveltuvat parhaiten jo itse lukevat ala-asteikäiset, mutta tämä sopii mainiosti myös ääneen luettavaksi hieman nuoremmille, ainakin eskari-ikäisille.

Seuraava osa Kivalan etsiviä ilmestyy jo keväällä 2013. Silloin Matti ja Lumi ratkaisevat kadonneiden rahojen arvoitusta.

Johanna Tuomola: Kivalan etsivät 1, Jäätelökioskin arvoitus. Myllylahti 2012. 55 s.

Johanna Tuomolan Noora Nurkka -sarjan neljännen osan Minkä taakseen jättää esittely Kirsin kirjanurkka -blogissani täällä. Arvon omassa blogissani myös kaksi Kivalan etsivät 1 -kirjaa. Käy osallistumassa!

Ruotsin parhaat tämänvuotiset dekkarit valitaan 24.11.2012 4. marraskuu, 2012

Posted by Kirsi Hietanen/Kirsinkirjanurkka in Dekkariuutisia.
Tags: ,
add a comment

Ruotsin dekkariakatemian (Svenska Deckarakademin) ehdokkaat vuoden parhaiksi dekkareiksi on julkistettu. Voittajat selviävät seuran syyskokouksessa 24.11. Sekä ruotsalaisten että käännösdekkareitten sarjassa on viisi ehdokasta.

Ruotsalaiset ehdokkaat:

Tove AlsterdalI tystnaden begravd (Lind & Co)

Camilla Grebe/Åsa TräffInnan du dog (Wahlström & Widstrand)

Lars KeplerSandmannen (Bonniers)

Åsa LarssonTill offer åt Molok (Bonniers) (Uhrilahja, suom. Kari Koski, Otava 2012)

Anders Roslund/Börge HellströmTvå soldater (Piratförlaget)

Käännösehdokkaat:

Belinda BauerNi älskar dem inte (”Finders keepers”, översättning: Ulla Danielsson, Modernista)
Belinda BauerSkuggsida (”Darkside”, översättning: Ulla Danielsson, Modernista) (Tappajan katse, suom. Sirkka-Liisa Sjöblom, Karisto 2012)
Arnaldur IndriðasonDen kalla elden (”Furðustrandir”, översättning: Ylva Hellerud, Norstedts) (Menneet ja kadonneet, suom. Seija Holopainen, Blue Moon 2012)
Peter RobinsonEn förgiftad man (”Before the poison”, översättning: Jan Malmsjö, Minotaur)
Yrsa SigurðardottirEldnatt (”Horfðu á mig” översättning: Anna Gunnarsdotter Grönberg, Modernista)

Åsa Larson voitti vuoden parhaan dekkarin tittelin vuonna 2004 romaanillaan Sudentaival (Otava). Myös kirjailijaduo Roslund-Hellström on voittanut aiemmin, vuonna 2009, romaanilla Kolme sekuntia (WSOY).

Kaikenlaiset kirjalistat ovat aina mielenkiintoisia, niin myös tämä ruotsalaisten parhaina pitämien tämänvuotisten dekkarien listaus. Muutamia rankattuja on jo ehditty suomentaakin. Minulle entuudestaan tuttuja listoilla ovat Åsa Larson ja Tove Alsterdal, joiden kirjoja olen lukenutkin. Larssonilta olen lukenut koko suomennetun tuotannon, myös uusimman Uhrilahjan, jota pidän oikeastaan hänen tuotantonsa toistaiseksi parhaana dekkarina. Alsterdalilta luin juuri esikoisdekkarin Kadonneet, joka ilmestyi suomeksi tänä vuonna. Listalla oleva seuraava teos I tystnaden begravt kuulostaa vieläkin lupaavammalta kuin esikoinen, joka oli minun mielestäni varsin vetävä sekin. Lars Kepler on minulle tuttu vain nimenä, teoksiin en ole ehtinyt tutustua. Hypnotisoijasta on ehtinyt tulla jo elokuvakin. Muita kirjailjaduoja googlaamalla selvisi, että Roslund-Hellströmiä on suomennettu, mutta Grebe-Träffin tuotannosta en käännöksiä saanut haaviini. Ovatko nämä tuttuja muille?

Käännöskilpailuun on loppusuoralle nostettu kaksi Belinda Bauerin romaania, joista aikaisempi Tappajan katse ilmestyi suomeksi keväällä. Bauer vaikuttaa mielenkiintoiselta. Hänen tuotannostaan on käännetty myös esikoinen Hautanummi. Mielenkiintoista on, että listalla on kaksi islantilaista, sekä Arnaldur Indriðason että Yrsa Sigurðardottir. Oma näkemykseni on, että heidän keskinäinen tasoeronsa on melkoinen. Arnaldurin tuotannosta olen ehtinyt lukea viisi ensimmäistä, joita pidän varsin korkeatasoisina kaikkia. Yrsalta olen lukenut aikoinaan teoksen Kolmas merkki, joka ei oikein vakuuttanut. Vertailuni ei siis ole kovin tasapuolinen ja todennäköisesti moni on toista mieltä. Viimeisen ehdokaspaikan nappaakin sitten suuri brittisuosikkini Peter Robinson, jonka suomennetuista en ole kolmea ensimmäistä pitemmälle ehtinyt. Laatudekkaristi mielestäni niiden perusteella.

Nyt olisikin mukavaa näiden ehdokkaiden äärellä kuulla muiden dekkariharrastajien näkemyksiä ja kokemuksia rakkaan länsinaapurimme veljesseuran valinnoista. Ovatko listalle nousseet kirjailijat ja teokset teille tuttuja? Mitä mieltä olette lukemistanne listoille nousseista? Mielenkiintoinen ilmiö minusta on myös tuo, että Ruotsissa kirjoitetaan ainakin dekkareita näköjään paljon parityönä, onhan ruotsalaisten viiden ehdokkaan joukossa peräti kolme kirjoittajatiimin lopputulosta. Sana on vapaa!

Dekkarinystäville tv-sarjoja 21. lokakuu, 2012

Posted by Kirsi Hietanen/Kirsinkirjanurkka in Dekkariuutisia.
2 comments

Tänään sunnuntaina 21.10. alkaa Yle1:llä ruotsalaisen Arne Dahlin dekkareihin perustuva tv-sarja. Vähän hämmentävästi kymmenosaisen sarjan kaksi ensimmäistä osaa eli Pudotuspeli on esitetty aiemmin. Tänään näytetään ensimmäinen puolikas kolmen tunnin jaksosta Verikyynel. Arne Dahlhan on salanimi, jonka taakse kätkeytyy kirjailija ja kriitikko Jan Arnald. Hämmentävää on myös, että Puodotuspeli näyttäisi olevan kirjasarjan kakkososa ja Verikyynel aloitusosa. En ole Dahlin trillerisarjaa ehtinyt koskaan lukea, vaikka aikomus kyllä on ollut.

Maanantain myöhäisillassa alkaa huomenna ma 22.10. Tess Gerritsenin dekkareihin perustuva sarja Rizzoli & Isles. Gerritsenkään ei ole minulle tuttu muuta kuin nimenä, mutta suositulla kirjailijalla lienee faneja Suomessakin.

HS:n Teemassa suomalaisia rikoksia ja dekkaristeja 23. syyskuu, 2012

Posted by Kirsi Hietanen/Kirsinkirjanurkka in Dekkariuutisia.
2 comments

Toivottavasti kaikki Helsingin Sanomien Teema-aikakauslehden tilaajat ovat huomanneet, että uusin numero 3/2012 käsittelee suomalaista rikosta. Pitkästä aikaa minäkin vietin rattoisat pari tuntia lehden parissa, ja taas tilaus pääsi jatkoajalle. Olen nimittäin vaihtelevasti ollut tyytyväinen tai tyytymätön lehden sisältöön. Ideanahan Teemassa on, kuten nimikin kertoo, käsitellä aina yhtä aihealuetta kerrallaan. Jos aihe ei kiinnosta, menee koko lehti kerralla kierrätykseen. Mutta tällä kertaa sain vastinetta rahalleni.

Historiasta ja dekkareista sekä journalismista kiinnostuneelle ihmiselle lehti onkin oikeastaan pelkkää mannaa. Mukava idea on esimerkiksi tutkailla sadan vuoden jaksolta muutaman syyskuun rikosuutisia kultakin kuluneelta vuosikymmeneltä. Pikku-uutiset ovat erityisen kiehtovia, ja loppupään jutuista osa on tuttujakin. Koskettava oli toimittaja Hannu Marttilan kirjoitus oman toimittajanuransa ja samalla elämänsä suunnan kääntäneistä työvuoroista. Ensimmäinen osui vuoden 1975 eduskuntavaalien yöhön, jolloin vaimo synnytti pariskunnan pojan. Toinen oli 23 vuotta myöhemmin, kun poliisi toi tiedon pojan karmeasta kohtalosta. Juttu on aiemmin ilmestynyt Kuukausiliitteessä, mutta se koskettaa uudelleenkin luettuna rajusti.

Herrasmieshuijareista, rikosmuseon esineistä ja eräästä taposta kertovat jutut vain silmäilin, mutta kiinnostava oli juttu nimeltä Lain vartijana, jossa toimittaja Veli-Pekka Leppänen kertoo 15 vuotta kestäneestä lautamiesurastaan oikeuden palveluksessa. Hyviä huomioita ja hyvää kritiikkiä ilmiöistä. Hirvittävyydestään huolimatta kiinnostava on lehden viimeinen artikkeli, jossa mennään syvimmälle menneisyyteen. Savupirttien seksirikolliset -artikkeli on historioitsija Teemu Keskisarjan kirjoittama.

Parasta antia ovat kuitenkin viiden suomalaisen dekkarikirjailijan haastattelut. Tamperelaista ja turkulaista rikoskirjailijaa haastatellaan rinnan, ja jututettaviksi ovat valikoituneet Seppo Jokinen ja Pirkko Arhippa. Kummastakin tehty juttu on hieno. Helsinkiläisiä toimittaja-kirjailijoita edustavat toisessa jutussa Harri Nykänen, Jarkko Sipilä ja Matti Rönkä. Viimeksi mainittu varoittelee, että työn alla oleva kirja on todennäköisesti viimeinen osa Viktor Kärppä -sarjaa. Juttua on vielä syvennetty lyhyellä Mauri Sariolaa käsittelevällä palalla.

Dekkariholisti kiittää!

Ann Cleevesin Shetlanti-sarja 2. syyskuu, 2012

Posted by Kirsi Hietanen/Kirsinkirjanurkka in Dekkariarvioita.
Tags:
add a comment

”Tämä oli Shetlanti, jossa ei voi edes pieraista joka ikisen asukkaan kuulematta.”

 

Brittidekkaristi Ann Cleeves on kirjoittanut viitisentoista dekkaria, joista on suomennettu viisi, neliosainen Shetlanti-sarja sekä kolmas osa VERA – Kuolonkukkia Vera Stanhope -sarjasta. Luin ensin tämän viimeksi mainitun, pidin siitä ja päätin lukea myös Shetlanti-sarjan kokonaan.

Shetlanti vaikutti etukäteen kiinnostavalta ja eksoottiselta dekkarinäyttämöltä, enkä pettynytkään. Etukäteistietoni saarista olivat kyllä laihat, mutta onneksi netistä löytyy tietoa ja kuvia pahimpaan tiedonjanoon, jonka kirja herätti. Pohjanmerellä sijaitseva karu mutta kaunis saariryhmä kuuluu hallinnollisesti Skotlantiin, mutta on melko eristynyt välimatkojen ja sääolojenkin takia. Nykyajan mukavuudet hankitaan saarille pääasiassa postimyynnin tai nykyään nettikauppojen kautta. Saaret kuuluivat aikoinaan Tanskalle, ja viikinkiperimää vaalitaan edelleen, vaikka skandinaavinen nornin kieli on kadonnut jo 1700-luvulla. Kannattaa kurkkailla saarten sivuja, sillä ne jos mitkä nostattavat matkakuumeen!

Dekkarin tapahtumaympäristöksi suljettu ja eristetty, tiivis yhteisö on mitä mainioin. Shetlanti-sarjan aloitusosan Musta kuin yö tapahtumapaikka, kuvitteellinen Ravenswickin kylä sijaitsee melko lähellä pääkaupunkia Lerwickiä. Tapahtumat alkavat, kun pienen omapäisen Cassie-tytön yksinhuoltajaäiti Fran Hunter löytää pellolta 16-vuotiaan Catherine Rossin ruumiin. Kaunis ja itsetietoinen Catherine on hiljattain muuttanut saarille isänsä kanssa. Perheen äiti on kuollut, eikä isä ole vieläkään toipunut masennuksestaan. Catherine on saanut mennä ja tulla vapaasti mielensä mukaan, päinvastoin kuin hänen paras ystävättärensä Sally Henry, jota luokanopettajaäiti pitää rautaisessa kurissa. Uudenvuodenyönä tytöt ovat kuitenkin karanneet juhliin ja kotimatkalla poikenneet naapurissa asustavan omituisen vanhan miehen Magnus Taitin luona. Catherinelle ei ole kerrottu, että hänen kotitalossaan aikaisemmin asuneen perheen 11-vuotias Catriona-tytär katosi kahdeksan vuotta aikaisemmin ja että Magnusta pidetään syyllisenä. Todisteiden puutteessa miestä ei kuitenkaan ole tuomittu, vaan hän saa jatkaa omintakeista elelyään. Catherinen kuolemaa pidetään itsestään selvästi Magnuksen tekosena. Vain komisario Jimmy Perez on epäilevällä kannalla alusta asti.

Jimmy Perez on paluumuuttajia. Hän on kotoisin Fair Islelta mutta on työnsä takia asettunut pääsaarelle. Takaisin Shetlantiin hänet on ajanut kariutunut avioliitto. Nyt vanhemmat toivovat, että mies asettuisi omalle kotisaarelleen ja jatkaisi isänsä jäljissä postiveneen miehistössä. Olisi hyvä, jos suvulle saataisiin jatkajakin. Jimmy on toistaiseksi viimeinen Perez. Suvun oman legendan mukaan espanjalainen esi-isä on muinoin pelastunut saarelle haaksirikosta. Se selittää erikoisen sukunimen ja eksoottisen ulkomuodonkin. Perez ei kuitenkaan selvittele murhaa alaisineen omin voimin, vaan Skotlannista lähetetään oitis vahvistuksia, ja johdon ottaa käsiinsä tarmokas skotlantilaiskomisario.

Kovin perusteellisesti tässä avausosassa ei vielä ehditä Jimmyyn tutustua, joten on mukava tietää, että hänen tarinansa jatkuu. Murhajuoni on keskeisemmällä sijalla, ja se onkin varsin taitavasti punottu. Näkökulmia vaihtelemalla tarinaa valotetaan monelta puolelta. Lukija pääsee kurkistamaan myös Magnus Taitin hämmentyneeseen mieleen. Onko Magnusilla jotakin tekemistä pikkutytön katoamisen kanssa? Entä onko hän kuristanut Catherinen oman talonsa edustalla? Vähitellen sekä lukijalle että poliisille alkaa paljastua, että kyseessä on monimutkaisempi kuvio. Tunnelma tiivistyy ja huipentuu saarten vuotuiseen tulifestivaaliin Up Helly Aahan. Pikkuisen petyin loppuratkaisuun, mutta kokonaisuus oli kyllä reilusti positiivinen.

Shetlanti-kvartetin toinen osa Valoisat illat on sarjan muiden osien tapaan täysin itsenäinen dekkari, joten sen voi huoleti lukea, vaikka aloitusosa Musta kuin yö olisikin jäänyt väliin tai vaikka ei koko sarja kiinnostaisikaan. Edellisessä kirjassa komisario Perez tutustui entisen hyvän ystävänsä ex-vaimoon Fran Hunteriin, joka yrittää päästä alkuun taidemaalarina. Valoisat illat alkaakin Franin ja saarella asuvan maailmankuulun Bella Sinclairin yhteisnäyttelyn avajaisilla. Juhlat ovat Bellan veljenpojan, kuuluisan muusikon esiintymisestä huolimatta vaisut. Tunnelmaa laskee vielä outo tapaus. Muukalainen purskahtaa dramaattisesti itkuun katsellessaan yhtä maalauksista. Perez ehtii vähän jutella miehen kanssa. Vaikuttaa siltä, että mies on menettänyt muistinsa. Ennen kuin hänen henkilöytensä saadaan selville, mies katoaa.

Valitettavasti mies löytyy seuraavana aamuna läheisestä kalastustarvikevajasta hirtettynä. Perez saa avukseen Invernessistä rikoskomisario Taylorin joukkoineen. Apua tarvitaankin, sillä piakkoin sattuu toinen kuolemantapaus, eikä ensimmäisen uhrin henkilöyttä ole kovin helppo selvittää. Joku pikkuruisen Biddistan kylän asukkaista on murhaaja, mutta kuka. Kylän pappilassa asustaa Bella Sinclair, ja hänen galleriansa ravintolaa pitää lapsuudenystävän poika. Ystävä itse pitää kylän pikkuruista kauppaa. Lisäksi kylässä asustaa vielä maanviljelijä Kenny Thomson Edith-vaimonsa kanssa sekä hiljattain mantereelta tullut kuuluisahko kirjailija. Joukko on siis varsin pieni, ja lähes kaikki ovat olleet tuttuja keskenään koko ikänsä.

Cleeves rakentaa tarinan huolella. Ympäristönkuvaus on jälleen nautittavaa, ja pidän myös kirjailijan tavasta kuvata dekkarin henkilöitä. Tärkeimmät heistä tulevat tutuiksi ja heidän tarinansa ovat kiinnostavia. Kuitenkin Cleeveskin paikoin sortuu kuvailemaan tarinan kannalta turhanaikaisten henkilöiden taustoja yksityiskohtaisesti. Jos kyseessä on vain henkilö, joka lopulta alkaa kaivata toisaalla murhattua ihmistä, ei kaipaajan koko historiaa tarvitsisi käydä läpi.

Cleeves hyödyntää miljöötä loistavasti. Pääsaaren luoteisosaan sijoitettu Biddista on kuvitteellinen kylänen, mutta karttaa tutkailemalla on helppo kuvitella, että se voisi olla olemassa. Kritisoin kuitenkin sitä, että Cleeves kirjoittaa yhden keskeisen henkilön muistin niin huonoksi, ettei tämä muka oikein mitään muista viidentoista vuoden takaisista tapahtumista ja tapaamistaan ihmisistä. Kummallisen huonomuistisia ovat muutkin henkilöt paikoin. Valitettavasti itse muistan kohtuullisen hyvin jopa 40 vuoden taakse, vaikka olin silloin lapsi.

Toinen välillä kiukuttavakin seikka on se, että kirjassa hoetaan pohjoisen kesäöitten valoisuutta tuon tuosta. Valo tekee milloin asukkaat, milloin turistit sekapäisiksi. Ulkona näkee lukea läpi yön, eikä kellonaikoja pysty hahmottamaan. Kasvimaita kitketään epähuomiossa puolenyön tietämillä, koska ei tajuta, mitä kello on. Lopussa komisario Taylor valittaa, ettei ole voinut lainkaan nukkua, koska ollaan melkein napapiirillä. Piti sitten oikein kartasta tarkistaa, kuinka pohjoisessa saaret sijaitsevat. Olin nimittäin kuvitellut ne aika eteläisiksi kuitenkin. Totuus on, että Fair Isle, joka on eteläisin isoimmista saarista, sijaitsee samalla leveyspiirillä kuin Hanko! Biddista on siis kutakuinkin Salon korkeudella. Kyllähän täällä Etelä-Suomessakin on valoisat kesäyöt, mutta olen kyllä aina kellon tiennyt enkä ole öisin kitkenyt kasvimaata…Napapiirillekin sentään muutama poronkusema on matkaa! Siis aika suhteellista tietysti tuo öiden valoisuus. Britannian mittakaavassa varmasti eksoottista tämäkin.

Punaista tomua on Shetlanti-sarjan kolmas osa. Tällä kertaa Jimmy Perezin rakastettu Fran ja Cassie-tytär ovat lähes koko kirjan ajan Lontoossa, joten parisuhteen kehitys jää siihen, että Perez hautoo kosintaansa. Mukavasti Cleeves on saanut sarjaan raikkautta nostamalla tällä kertaa esiin myös nuorempaa poliisia Sandya (mies), joka aikaisemmissa osissa on puupäisyydellään aiheuttanut lähinnä harmia ja herättänyt hilpeyttä. Nyt tähän varsin karrikoituun henkilöhahmoon tulee uusia ulottuvuuksia, kun hänen kotikylässään Whalseyn saarella tapahtuu onnettomuus.

Itse asiassa onnettomuuden uhri on Sandyn originelli isänäiti Mima ja ampujaksi epäillään humalassa jäniksiä nummella ammuskellutta Ronaldia, Sandyn sukulaismiestä. Mima asutti ikivanhaa maatilaa, jonka pihapiirissä tehtiin arkeologisia kaivauksia. Nuori ja kunnianhimoinen Hattie aikoo tehdä paikalla sijainneesta kauppiaan talosta väitöskirjansa. Yllättäen valmistelevissa kaivauksissa löytyy ihmisen luita, joita Hattie toivoo 1400-luvulta peräisin oleviksi jäänteiksi. Mimalla tuntuu olevan asiasta hieman toisenlaisia arveluja.

Mima siis ammutaan kotipihalleen sumuisena yönä. Sandy itse löytää isoäitinsä ruumiin ja joutuu ilmoittamaan Perezille. Tapausta pidetään ilmiselvänä onnettomuutena, vaikka Perezillä onkin omat epäilyksensä. Onnettomuus järkyttää perin juurin pientä yhteisöä, jossa jokainen on sukua keskenään tai ainakin perheet ja suvut ovat tunteneet toisensa vuosisatoja.

Tutkinta etenee piinallisen verkkaan, eikä edes toinen ruumis saa siihen kunnolla vauhtia. Perez tuntuu olevan enemmän kärryillä tapahtumista kuin kukaan muu, edes lukija. Vähitellen Sandynkin hitaissa aivoissa alkaa muhia pelottavia teorioita, jotka koskevat hänelle läheisiä ihmisiä.

Epäiltyjä ja tai sellaisiksi kelpaavia ihmisiä on koko liuta. Lukija on pihalla kuin lumiukko eikä osaa arvata murhaajaa ennen kuin tämä seisoo Setterin talon pihassa Sandyn taskulampun valokeilassa haulikko kädessään. Cleeves kiepsauttaa tarinaa loppuratkaisussa oikein kunnolla, tavalla, josta Agatha Christiekin olisi voinut olla ylpeä.

Juonen hitaus ei välttämättä ole huono asia. Kun tapahtumat eivät vyöry vauhdilla eteenpäin, on aikaa syventää henkilöitä ja kuvata paikkoja. Mikään henkilökuvauksen mestari Cleeves ei ole, mutta dekkaristiksi kelvollinen. Shetlannistakin hän on tässä kirjassa ottanut esille uuden näkökulman, Whalseyn, joka on pieni saari pääsaaren kupeessa.

Viimeinen osa on nimeltään Sininen sarastus, ja se sijoittuu pikkuruiselle Fair Islelle, Ison-Britannian saarivaltion etäisimpään kolkkaan, joka on Jimmy Perezin syntymäkoti. Tapahtumapaikka on eksoottinen ja kiinnostava, jälleen kerran. Keskiössä on saaren pohjoismajakka, joka on muutettu lintujentutkimusasemaksi. Yksi tärkeistä henkilöistä työskentelee tutkimusaseman kokkina, aivan kuten Ann Cleeves itsekin on tehnyt, joten ainakin paikallistuntemusta kirjailijalla on ollut riittävästi.

Komisario Perez ja taitelija Fran Hunter ovat lopultakin kihlautuneet, ja on aika käydä tervehtimässä Perezin vanhempia näiden kotisaarella. Syysmyrskyt ovat jo alkaneet, joten vierailuajankohta ei ole kaikkein parhain. Saaren liikenneyhteydet ovat usein poikki päivien ajan, kun sää on huono. Niin nytkin. Fran ehtii viime hetkellä saarelle, ennen kuin myrsky kunnolla puhkeaa. Tutkimusasemalle jää jumiin muutamia lintubongareita sekä henkilökuntaa.

Kirjassa painottuvat aika paljon ihmissuhdekuviot. Frania jännittää, mitä tulevat appivanhemmat hänestä ajattelevat. Pereziä jännittää, mitä Fran ajattelee hänen kotisaarestaan ja perheestään. Appivanhemmat taas toivovat nuorenparin asettuvan saarelle ja hankkivan mahdollisimman pian yhteisiä lapsia. Tilanne on siis kovin latautunut monin tavoin. Jimmyn äiti on järjestänyt pariskunnalle kihlajaisjuhlan majakan ravintolaan, vaikka Fran ei ajatuksesta ilahdukaan.

Juhlien jälkeen tutkimusaseman johtaja, tv-tähti Angela Moore löytyy työhuoneestaan veitsi selässään ja linnunsulkia tukassaan. Huonon sään takia majakka on ollut eristyksissä yöllä ja sen ovi poikkeuksellisesti lukittuna. Epäiltyjä on siis vain kourallinen. Kyseessä on siis oivallinen suljetun huoneen tapaus. Ensinnäkin vähäväkinen saari on eristyksissä muusta maailmasta ja vielä majakan väki on viettänyt yön lukkojen takana. Murhaaja on siis joku asukkaista.

Tärkein epäilty on Angelan miehen Mauricen murrosikäinen tytär Poppy, joka on vasten tahtoaan joutunut tutkimusasemalle arestiin ja joka on näyttävästi vihoitellut äitipuolelleen. Pian käy myös ilmi, että Angelalla on ollut varsin suorasukainen tapa toteuttaa seksuaalisia halujaan milloin kenenkin kanssa. Mustasukkaisuus tai kosto on siis hyvin todennäköinen motiivi oikeastaan jokaisen epäillyn kohdalla. Lisäksi Angela Moore on edennyt urallaan varsin aggressiivisesti ja hyödyntänyt ulkonäköään saadakseen oman tv-ohjelman. Tutkimukset alkavat heti kättelyssä polkea paikallaan. Perez on ainoa poliisiviranomainen saarella, eikä teknistä tutkimusta saada alkuun. Sitten tapahtuu toinen murha, joka entisestään harventaa alkuperäisten epäiltyjen joukkoa mutta hämmentää Pereziä yhä pahemmin.

Ympäristön kuvaus ja esimerkiksi lintubongareitten pakkomielteiset sielunliikkeet ovat kirjassa onnistuneita osuuksia, samoin oli mukava viettää jälleen hetkiä sympaattisten Jimmyn ja Franin parissa, mutta dekkarina Sininen sarastus on valitettavasti Shetlanti-sarjan lattein. Tuntuu, että itse murhajuoneen ei ole jaksettu kunnolla paneutua tässä päätösosassa. Sen tarkoitus on ollut lähinnä täyttää sivuja, jotta päästäisiin lopussa koittavaan dramaattiseen loppukäänteeseen, joka sekään ei varsinaisesti liity murhajuoneen. Sarja saa kyllä varsin yllättävän lopun, se on myönnettävä.

Cleevesin toista, Vera Stanhopesta kertovaa sarjaa alettiin julkaista suomeksi tämän vuoden keväällä. Epäloogisesti suomennokset aloitettiin sarjan kolmannesta osasta, koska siihen perustuvan tv-sarjan piti alkaa Suomen televisiossa kesällä. Jostain syystä sarjan esittäminen on kuitenkin siirtynyt jonnekin tulevaisuuteen. Toivottavasti sitä odoteltaessa saadaan suomeksi sarjan aiemmat osat.

 

Ann Cleevesin Shetlanti-sarja: 

Musta kuin yö (Raven Black)

Suom. Annukka Kolehmainen. Karisto 2007, alk. 2006. 335 s.

 

Valoisat illat (White Nights)

Suom. Annukka Kolehmainen. Karisto, pokkari ilm. 2010. 376 s.

 

Punaista tomua (Red Bones)

Suom. Annukka Kolehmainen. Karisto 2009, 366 s.

 

Sininen sarastus (Blue lightning)

Suom. Annukka Kolehmainen. Karisto 2010, 366 s.

%d bloggers like this: