jump to navigation

Ylikomisario Banks tv:ssä 12. elokuu, 2012

Posted by Kirsi Hietanen/Kirsinkirjanurkka in Dekkariuutisia.
Tags: ,
add a comment

Dekkariseuran blogi on näemmä viettänyt pitkähkön kesäloman, mutta syyskausi lienee jo syytä avata. Viimeksi vinkkasin radion murhaavasta heinäkuusta, ja vinkillä aloitettakoon syksykin.

Yle aloittaa nimittäin tänä iltana ykköskanavalla brittiläisen poliisisarjan Ylikomisario Banks. Sarja perustuu Peter Robinsonin mainioon dekkarisarjaan, jonka päähenkilönä rikoksia ratkoo ylikomisario Alan Banks. Olen lukenut sarjasta kolme ensimmäistä suomennosta, eli kirjat Kuiva kuuma kesä (suom. 2002), Kylmääkin kylmempi (2003) ja Pinnalla ja kätkössä (2006). Innoituksen näihin tarttumiseen olen saanut jostakin Leena Lehtolaisen haastattelusta, jossa hän on kehaissut kirjailijaa. Sarjasta on suomennettu lisäksi vielä kolme kirjaa eli Suvi saapunut ei, Savua ja tulta sekä Outo juttu, mutta niitä en ole harmikseni vielä ehtinyt lukea. Lisätietoa kirjoista saa esimerkiksi kustantaja Blue Moonin sivuilta.

Olen merkinnyt aikoinani itselleni muistiin, että ensi tuntumalta ylikomisario Banks vaikuttaa kahden tutun komisarion yhdistelmältä. Mieleen ovat vaivatta tulleet niin Colin Dexterin Morse kuin John Harveyn Charlie Resnick. Banks nimittäin pitää sekä oopperasta että vanhasta jazzista ja on eronnut mutta haikailee kauniiden naisten perään sekä juo mielellään olutta ja viskiä.

Helsingin Sanomien (12.8.) tv-sivun laajan esittelyn perusteella päättelin, että sarjan avausjakso perustuu suomennoksista järjestyksessä kolmanteen osaan eli kirjaan nimeltä Pinnalla ja kätkössä. Se on muistikuvieni perusteella hyytävä ja vangitseva dekkari, varmastikin jännittävin ja pelottavin kolmesta lukemastani. Itse pidin kuitenkin eniten aloitusosasta Kuiva kuuma kesä, jossa nykyajan Yorkshiressa eletään harvinaisen pitkää hellekautta, joka on kuivattanut myös vanhan tekojärven ja paljastanut sen alle jääneen kylän. Kylästä löytyy naisen luuranko. Tutkimuksissa paljastuu, että nainen on surmattu ja kätketty ulkovajan lattian alle. Banks ja Annie Cabbot tutkivat ensimmäistä yhteistä tapaustaan. Molemmat ovat joutuneet urallaan sivuraiteille ja mielenkiintoinen tapaus on enemmän kuin tervetullut, vaikka 1940-luvun tapahtumia onkin vaikea jäljittää.

Kylmääkin kylmempi vaikuttaa näin jälkikäteen arvioituna hieman välityöltä. Tuon aloitusosan toteuttaminen televisioon saattaisi olla hankalaa (tai ainakin kallista), joten aloittaminen kolmososasta lienee perusteltua.

Tv-sarja vaikuttaa siis hyvinkin kiinnostavalta ja dekkarinystävän varmalta valinnalta. Pääroolissa nähdään suosittu brittinäyttelijä Stephen Tompkinson, joka lienee tuttu monille suomalaisillekin katsojille lukuisista rooleistaan.

Mainokset

Radiossa Murhaava heinäkuu! 1. heinäkuu, 2012

Posted by Kirsi Hietanen/Kirsinkirjanurkka in Dekkariuutisia.
Tags:
2 comments

Kannattaa pysytellä myös kuulolla kesällä, sillä tämän vuoden Yle Radio 1:n heinäkuun teema on Murhaava heinäkuu. Luvassa on monenlaista aiheeseen liittyvää ohjelmaa, joista kannattaa laittaa muistiin ainakin kaksiosainen Karin Fossumin kirjaan Piru valoa kantaa perustuva kuunnelma.

M. J. McGrath: Jään muisti 28. kesäkuu, 2012

Posted by Kirsi Hietanen/Kirsinkirjanurkka in Dekkariarvioita.
Tags:
2 comments

 

 

 

Äärimmäinen pohjoisuus lyö todella kasvoille M. J. McGrathin esikoisjännärissä Jään muisti, joka sijoittuu Kanadalle kuuluvalle Ellesmeren saarelle Grönlannin pohjoisosan kylkeen. Pohjoisnapa on vain kivenheiton päässä näistä maisemista ja eletään poikkeuksellisissa olosuhteissa.

 Tätä kirjaa lukiessani tunsin jälleen, kuinka tietämykseni on surkealla tasolla. Tällä kertaa opin rutkasti inuittien eli oikeammin kai inukien kulttuurista ja elämästä. Ei ihme, sillä McGrath on julkaissut useita tietokirjoja Ellesmeren saaren oloista, joihin hän on perehtynyt.

Kirjan päähenkilö, 33-vuotias Edie Kiglatuk, on puoliksi inuk, puoliksi qalunaat eli valkoinen tai etelän ihminen. Edie toimii osa-aikaopettajan työn lisäksi eräoppaana turisteille. Kirja alkaakin tällaisesta retkestä. Edie on opastamassa kahta amerikkalaismiestä helpolla metsästysretkellä, kun toista miehistä ammutaan. Edien raivokkaista pelastusyrityksistä huolimatta mies menehtyy. Metsästystoveri väittää kiven kovaan, ettei ampunut ystäväänsä, ja Edie uskoo löydettyään lähistöltä vieraat jalanjäljet.

Sitten törmätäänkin erikoisiin olosuhteisiin. Paikallinen käytäntö on, että ”pienet” rikokset ratkotaan vanhimpainneuvostossa, joka päättää, onko tarpeen kutsua poliisi tekemään jatkotutkimuksia. Edien on suostuttava siihen, että metsästäjän surma kirjataan onnettomuudeksi. Muussa tapauksessa hän menettäisi työnsä eräoppaana. Vanhimpainneuvosto kun päättää opasluvista. Kylään ei haluta poliisia eikä ikävää julkisuutta. Ellesmeren saaren poliisivoimat koostuu kahdesta poliisista, Derek Palliserista ja hänen apulaisestaan. Derek on poliisina lievästi sanoen vätys. Mies haikailee menetetyn rakkautensa perään ja haaveilee tulevansa kuuluisaksi mullistavan sopulitutkimuksensa avulla. Amerikkalaisen kuolema ei voisi häntä vähempää kiinnostaa.
Sitten toinen amerikkalaismiehistä yllättäen palaa uuden kumppanin, kuuluisan tutkimusmatkailijan jälkeläisen seurassa ja haluaa tehdä uuden retken pienelle Craigin saarelle. Vastahakoinen Edie lähtee opastamaan poikapuolensa Joen kanssa. Retkue jakautuu kahtia, ja Joen opastama amerikkalaismies katoaa lumimyrskyyn. Jälleen jäljet halutaan nopeasti peitellä ja mies julistaa kuolleeksi.

Edie ei kuitenkaan voi antaa asian olla. Hän lähtee etsimään jälkiä kadonneesta amerikkalaisesta, jonka puuhat ovat alkaneet vaikuttaa yhä kummallisemmilta. Edien löytämät todisteet johdattavat hänet melkoiseen seikkailuun välillä Grönlantiin asti, mutta arvoituksen ratkaisu on kuitenkin kotona aivan hänen kätensä ulottuvilla. Myös inukien historialla on osuutensa kuviossa.

Edie kokee välillä olevansa kahden maailman välillä verenperintönsä takia, mutta aktiivisesti hän korostaa olevansa inuk, Kigga, kuten Joe häntä nimittää. Monien muiden tavoin Edie on alkoholisti, tosin ainakin pääosin entinen sellainen. Viina on kuitenkin vienyt häneltä paitsi avioliiton myös metsästäjän ammatin. Silti hän koettaa säilyttää omassa elämässään edes joitakin perinteitä, kuten koiravaljakolla-ajotaidon. Itsenäinen ja itsepäinen Edie joutuu helposti vaikeuksiin yhteisössä, jossa kaikki tuntevat toisensa ja kaikki tiedetään: ”Eihän siellä voinut mennä edes kuselle ilman, että joku oli siitä jotain mieltä.”

Myös luonnonoloilla on kirjassa keskeinen rooli. Ilmastonmuutos vaikuttaa suoraan Arktiksen asukkaitten arkipäivään, ja tuntuu, että koko alueen tulevaisuus on tuhoutumassa kiihtyvällä vauhdilla. Ei ole kyse vuosisadoista tai edes -kymmenistä, vaan vuosista. Kevään tulo aikaistuu, jää hupenee vauhdilla. Tämä kaikki surettaa ja pelottaa Edieta, mutta hän ei jää sitä sen kummemmin murehtimaan. Luonto on jatkuvasti läsnä. Siitä saa konkreettisen esimerkin, kun jääpato tuhoaa salakavalasti osan Edien talosta. Tosin se auttaa häntä todisteiden kokoamisessa, mutta on silti aika karmivaa!

Jännitysromaanina tai dekkarina Jään muisti ei ehkä ole kaikkein kypsin tai rakenteeltaan hallituin, mutta eksoottinen ja kiinnostava ympäristö kiehtoivat minua. Lisäksi se, että syyllinen tai syylliset saattoivat olla aivan ketkä tahansa pienen yhteisön jäsenistä, toi tarinaan jännitettä. Isommat kuviot juonen taustalla toivat myös oman ulottuvuutensa vyyhteen, jonka selvittelystä nautin. Ediestä tuli myös läheinen, joten henkilökuvauskin on onnistunutta, vaikka alkuun tuntuikin, ettei oikein kenestäkään saanut kunnolla otetta.

Monissa dekkareissa ruokakulttuurilla on keskeinen roolinsa, ja vaikkapa Donna Leonin tai Outi Pakkasen kirjoissa herkutellaan niin, että lukija suorastaan kuolaa. Näissä pohjoiseen sijoittuvissa kirjoissa saa aivan vastakkaisia tuntemuksia nautituista eväistä. Edie tarjoilee mm. kokkareista hylkeenverikeittoa, joka on kuulemma suurta herkkua mutta saa ainakin tämän lukijan lähinnä oksennuksen partaalle, samoin mädätetty mursunliha. Kovin houkuttelevalta ei kuulosta myöskään tee tai kahvi, jota terästetään kunnon hylkeenrasvakimpaleella! Kala nautitaan raakana suoraan avannosta.

Tyylin ja aiheen takia kirjasta tulivat mieleen esimerkiksi Dan Brownin Meteoriitti ja Risto Isomäen Sarasvatin hiekkaa. Brownin kirjan huippukieroiluun ja vauhtiin ei tässä ylletä, eikä Isomäen maailmanlopun tunnelmiinkaan ihan sentään, mutta tiettyjä yhtymäkohtia kyllä on. Kyllä McGrathin seuraavaa jännäriä jää hyvillä mielin odottelemaan.
Kiitokset vielä sisäkansiin painetuista kartoista, joista oli iloa lukemisen mittaan. Lopussa on myös lyhyt selitysosa, josta käyvät ilmi kuvitteelliset ja todelliset paikat sekä selvitetään vähän inukien kielioloja, jotka ovatkin varsin mielenkiintoiset. McGrath viljelee iknuktitutin sanastoa varsin runsaasti kirjan mittaan, mikä toisinaan tuntuu rasittavaltakin, koska jo henkilöitten ja paikkojen nimet ovat välillä lukukelvottomia (Tikiutijavvilik, Uimmatisatsaq).

 

M. J. McGrath: Jään muisti (White Heat)

Suom. Anu Nyyssönen. Like 2012. 391 s.

 

 

 

Keskustelua dekkareitten realismista 9. kesäkuu, 2012

Posted by Kirsi Hietanen/Kirsinkirjanurkka in Dekkariuutisia.
add a comment

Vinkkaan vain lyhyesti, että omassa blogissani alkoi mielenkiintoinen keskustelu siitä, kuinka realistinen dekkarin pitää olla. Leikkimielellä totta kai!  Tervetuloa seuraamaan ja osallistumaan!

P. D. Jamesin Murhaajan mieli ja Yksityispotilas 24. Touko, 2012

Posted by Kirsi Hietanen/Kirsinkirjanurkka in Dekkariarvioita.
Tags:
2 comments

Brittikirjailija P. D. James on syntynyt vuonna 1920, eli on jo yli 90-vuotias, todellinen Grand Old Lady siis. Siitä huolimatta Lady James kirjoittaa edelleen, sillä rouvan virallisilla nettisivuilla mainostetaan vuonna 2009 (kiitos K.K:lle tarkennuksesta!) ilmestynyttä tietokirjaa Talking about Detective Fiction. Syksyllä ilmestyy suomeksi Jamesin uusin teos Death Comes to Pemberley, joka on saanut suomenkielisen nimen Syystanssit. Kirja on tavallaan jatkoa Jane Austenin klassikkoon Ylpeys ja ennakkoluulo, ja siinä murha siis tapahtuu Pemberleyn kartanossa. Idea on mielenkiintoinen ja on hauska nähdä, miten se toimii. James aloitti kirjailijanuransa melko myöhään toimittuaan ennen sitä pitkään valtion virkamiehenä. Pitkä ikä ja virkeys ovat kuitenkin mahdollistaneet parinkymmenen laadukkaan dekkarin kirjoittamisen. P. D. James on aateloitukin kirjallisten ansioittensa perusteella. Tuotannon alkupäästä on suomennettu vain satunnaisia teoksia, mutta kirjailijan siirryttyä Suomessa Otavalle on  kaikki loppupään kirjat käännetty. Itse en ole niistä kaikkia lukenut, ja Murhahuone on jäänyt jopa kesken. Uudemmista kirjoista ainakin Majakka sen sijaan on luettujen listalla.

Aikanaan muistan aloittaneeni Jamesin tuotantoon tutustumisen tv-sarjan myötä. Jamesin kirjoissa rikoksia ratkoo hienostunut rikostarkastaja Adam Dalgliesh, joka siviilielämässä on tunnustettu runoilija. BBC toteutti aikanaan laadukkaan tv-version romaaneista, ja erityisesti muistan pitäneeni nimihenkilön näyttelijästä. Loppupään romaanit ovat jo melkoisia tiiliskiviä, ja uusimmassa Yksityispotilaassakin on lähes 500 sivua. Pakko on tunnustaa, että kirja on myös, anteeksi vain, melko pitkäveteinen. Laadukkaasti kirjoitettu ympäristöineen ja henkilöineen päivineen, mutta jotenkin ponneton. Latteakin on adjektiivi, joka tulee kirjasta mieleen. Tarina muistuttaa kovasti perinteistä arvoitusdekkaria, mutta mukana on myös nykyaikaisemman poliisiromaanin piirteitä.

Takakannessa paljastetaan ensimmäisen murhan uhri, mutta nainen, kuuluisa tutkiva journalisti, saadaan hengiltä vasta sivun 120 paikkeilla. Ennen sitä ei näytä tapahtuvan oikein mitään merkittävää. Tapahtumapaikka on pieni Cheverellin kylä Dorsetissa, jossa sijaitsee yksi saarivaltion kauneimmista kartanoista. Kartanon muotopuutarhan takana on muinainen kivikehä. Kirjan tapahtumapaikka on kuitenkin fiktiota, kuten tekijä alkusivuilla huomauttaa. Kivikehä vaikuttaa kiinnostavalta yksityiskohdalta, joka mainitaan kirjan mittaan toistuvasti. Valitettavasti sillä ei kuitenkaan ole juuri minkäänlaista roolia murhajuonen kannalta. Se on siis vain tuomassa jonkinlaista päälle liimattua mystiikkaa murhanäyttämölle.

Kuten sanottu, James rankentaa romaanin henkilöt huolella, olipa sitten kyse sivuhenkilöistä, murhan uhreista tai tapausta tutkivista poliiseista. Dalgliesh on ollut mukana jo pitkään. Tässä kirjassa hänet lopulta vihitään Emmansa kanssa. Samalla mies tuntuu hautovan poliisiuransa lopettamista, mutta varmaa päätöstä ei vielä synny. Se on kenties hienovarainen vihje lukijoille lopettamisesta? Dalglieshin lähin alainen, Kate Miskin, on saamassa ylennyksen. Kate on ollut pitkään toivottomasti rakastunut esimieheensä. Nyt ryhmä siis näyttää olevan hajoamassa.

Journalisti Rhoda Gradwyn murhataan kartanossa sijaitsevassa yksityissairaalassa, jonne hän on tullut poistattamaan kasvojaan rumentaneen vanhan arven. Alkuun näyttää siltä, että kellään ei olisi ollut mitään yhteyksiä Gradwyniin, mutta kun asioita pengotaan riittävästi, alkaa motiiveja putkahdella kuin sieniä sateella. Todella tutkimukset nytkähtävät eteenpäin, kun lopulta löytyy toinen ruumis kartanon alueelta. Lukija tietää verkkaisen alun huolella luettuaan vähän enemmän kuin poliisi, mutta ei kovin ratkaisevia asioita. Lukijan on siis melko mahdoton päätellä murhaajaa sen kummemmin, koska keskeiset tiedot puuttuvat. James ei rasita lukijaa kovinkaan paljoa poliisityön rutiineilla, sillä Dalgliesh johtaa erikoisryhmää, joka keskittyy lähinnä osallisten puhutteluun ja päätelmien tekemiseen. Dekkarissa pohditaan murhan ohella moraalikysymyksiä monelta kantilta. Mikä on lehdistön moraali vai onko sellaista? Entä talouden? Upea kartano on siirtynyt vanhan suvun hallusta 1990-luvun taloussotkujen aikana. Nykyinen omistaja on plastiikkakirurgi, jonka työn oikeutusta myös pohditaan. Kovin syvällisiä pohdinnat eivät kuitenkaan ole.

Kuten alussa totesin, kaikkia Jamesin tuotannon alkupään kirjoja ei ole suomennettu. Otava on nyt kuitenkin käännättänyt tätä vanhempaakin osastoa. Murhaajan mieli on julkaistu jo vuonna 1964 mutta suomennettu vasta 2011.

Kyseessä on oikea arvoitusdekkarin perikuva. Ylikomisario Dalgliesh ei ole vielä tehnyt kovin mittavaa uraa, mutta on kuitenkin niittänyt mainetta nopeana ja tehokkaana poliisina. Tällä kertaa hänet hälytetään murhapaikalle kesken kustantajan kirjallisen illan (miehen runoteoksesta on juuriotettu neljäs painos). Poistuvan ylikomisarion perään jää haikeana katselemaan kaunis kustantamovirkailija.

Ruumis saadaan tässä dekkarissa kiitettävän ripeästi, sillä jo ensi sivuilla kokoontuu joukko yksityisen psykiatrisen avoklinikan henkilökuntaa pohjakerroksen arkistohuoneessa makaavan uhrin äärelle. Talon hallintopäällikkö Bolam on kolkattu ensin patsaalla tajuttomaksi ja sitten tapettu työntämällä taltta läpi sydämestä. Harvinaisen raakaa siis, mutta toisaalta myös siistiä, sillä verta ei ole valunut nimeksikään.

Pian käy selväksi, että murhaajan on ollut pakko olla joku talon väestä. Ihan suljetun huoneen arvoituksesta ei taida tiukan määritelmän mukaan olla kyse, mutta melkein. Samalla käy ilmi, että suurimmalla osalla paikalla olleista oli vähintäänkin kelvollinen motiivi murhata tiukasti taloa hallinnut vanhapiika. Tilaisuuskin tuntuu olleen lähes kaikilla.

Dalgliesh ei vaivaudu paneutumaan juurikaan teknisiin todisteisiin. Sormenjälkijauhetta sentään pöllytellään, mutta tärkein tutkimusmenetelmä on asianosaisten puhuttaminen. Lukijalle tarjotaan välillä näkymiä myös muiden henkilöiden elämään, mutta sieltäkin tuntuun löytyvän vain lisää epäilyttävää aineistoa.

Herrasmiehen perikuvan lailla Dalgliesh siemailee teetä tärkeimpien todistajiensa kanssa, mutta tulosta syntyy silti. Loppuratkaisu on mukavan yllätyksellinen, vaikka toimintaa ei juurikaan tule edes kriittisillä hetkillä. En osannut arvata murhaajaa oikein, tälläkään kertaa.

Mielenkiintoista tässä kirjassa on ajankuva. 1960-luvun Lontoo on rauhallinen ja työtahti verkkainen. Mutta jos tämä ei olisi P. D. Jamesin kirja, olisi se todennäköisesti jäänyt kokonaan lainaamatta tai ainakin kesken, sillä rehellisesti on sanottava, että keskivaiheilla oli aika pitkäpiimäistä jahnaamista. Jamesin vahvuudet kuitenkin tässä selvästi näkyvät, eli arvoituksen taitava sommittelu, ihmiskuvaus (vaikkakin paikoin aika stereotyypittelevä) ja tekojen perustelu. Lisäksi runoileva  ylikomisario on kiinnostava päähenkilö.

Näitä kahta Jamesin pitkän uran eri vaiheitten teoksia vertailemalla huomaa, että peruskuviot ovat säilyneet samoina vuosikymmenestä toiseen. Suljetun paikan arvoitus tuntuu rouvaa kiehtovan. Tapahtumapaikka on usein fiktiivinen, vaikka ympäristö muuten on realistinen. Myös tietty yläluokkaisuus kuuluu kuvioihin. Psykiatrian avohoitoa on Murhaajan mielessä tarjolla vain varakkaille, ja siitä usein huomautetaankin hieman happamaan sävyyn. Jamesin kirjat ovat myös pidentyneet, mikä ei välttämättä ole pelkästään eduksi.

P. D. James: Yksityispotilas (The Private Patient)

Suom. Kristiina Savikurki. Otava. 489 s. Suomeksi vuonna 2009.

P. D. James: Murhaajan mieli (A Mind to Murder)

Suom. Jaakko Kankaanpää. Otava 2011. 271 s. 

Komisario Lewis jatkuu 12. Touko, 2012

Posted by Kirsi Hietanen/Kirsinkirjanurkka in Dekkariuutisia.
4 comments

Ilouutinen kaikille hyvälaatuisten brittidekkarien ystäville! Yle1:llä jatkuu tänään Komisario Lewis uusilla jaksoilla. Viides tuotantokausi esitetään nyt kevätkesällä, joten yliopistokaupunkiin sijoittuvaa herkkua on tarjolla  neljän viikon ajan. Jaksot ovat kunnollisia puolentoista tunnin mittaisia pläjäyksiä eivätkä mitään hätiinsä neljänkymmenen minuutin pikajaksoja. Kuudes tuotantokausikin on jo Britanniassa esitetty, joten sekin pian saataneen Suomeen. Toivottavasti ainakin!

Kyseessähän on legendaarisen Komisario Morsen spin off -sarja. Morse perustui pääosin Colin Dexterin romaaneihin, ja Dexter on käsittääkseni mukana ainakin taustalla tässä uudessakin sarjassa, hänellä kun on oikeudet Lewisin hahmoon. Spin off -sarjaksi Komisario Lewis on mielestäni poikkeuksellisen onnistunut, eikä vähiten onnistuneiden näyttelijävalintojen takia. Lewisia on alusta asti näytellyt sympaattinen Kevin Whately, johon ihastuin jo 80-luvulla mainiossa Näkemiin vaan, muru! -sarjassa. Lewisin työparina on persoonallinen James Hathaway, jota näyttelee karismaattinen Laurence Fox. Muistan joskus lukeneeni, että Whately itse ehdotti Foxia rooliin, ja se olikin nappivalinta.

Lisää sarjasta Ylen sivuilta, ja jaksot ovat kahden viikon ajan nähtävissä myös Areenassa.

Esikoisdekkaristi Vera Valan haastattelu 10. Touko, 2012

Posted by Kirsi Hietanen/Kirsinkirjanurkka in Dekkariuutisia.
Tags:
3 comments

Olen jo viime vuoden puolelta seuraillut kirjoittajablogia Vera(n) Italia ja sen edeltäjää. Blogissa Italiassa asuva muun muassa entinen lentoemäntä ja Aku Ankan taskukirjojen kääntäjä Vera Vala -nimellä kirjoittava suomalaisnainen kertoi kirjoittavansa tosimielellä esikoisdekkariaan. Nyt projekti alkaa olla siinä vaiheessa, että Gummerus julkaisee aloitusosan Arianna de Bellis tutkii -sarjasta elokuussa. Pyysin uudelta suomalaisdekkaristilta haastattelua Dekkariseuran blogiin, ja ilokseni Vera Vala suostui. Näin sähköpostitse toteutettu haastattelumme eteni.

Sinulta ilmestyy elokuussa esikoisdekkari. Kirjalla ei vielä ole nimeä, sillä kustantaja on päättänyt järjestää kirjan nimestä kilpailun. Olen aina ajatellut, että kirjan nimi olisi kirjailijalle tärkeä kirjoitusprosessin aikana. Miltä esikoisteoksen virallinen nimettömyys tuntuu kirjailijasta?

Minulla on ollut aina vaikeuksia nimien kanssa. Käsikirjoitukset esiintyvät koneella yleensä otsikoilla romaani1, romaani2 tai dekkari1, dekkari2.  jne. Kun kirjoitin sanomalehti Ilkan ulkomaantoimitukselle juttuja Italiasta, meillä oli sopimus uutispäällikön kanssa, että hän keksii juttuihin otsikot. Sama vaiva kääntäessä. Minä olen pitkän proosan puurtaja, jopa lyhyet FB-päivitykset tuottavat ongelmia.

 Nolotti tunnustaa ongelma myös Gummeruksen toimituspäällikölle, joka lohdutti kertomalla, että nimen keksiminen kirjalle on monesti koko julkaisuprosessin hankalin homma! Usein kirjojen nimet päätetään aivoriihessä, johon osallistuu kirjailijan lisäksi kustannustoimittajien kaarti. Koska en ole siis mustasukkainen kirjan nimestä, innostuin kilpailuideasta välittömästi. Minä olen tietenkin etukäteen hyväksynyt kaikki kilpailussa olevat vaihtoehdot, joista yksi kuuluu niihin tuhannen ja yhden nimen joukkoon, jotka heitin itse ehdotuksena Gummeruksen tiimille. Jos joku keksii vielä osuvamman nimen, niin valitsen sen kiitollisena avusta.

Olet aloittelemassa tällä esikoisellasi saman tien sarjaa, jonka päähenkilönä on suomalais-italialainen yksityisetsivä Arianna de Bellis. Olet itsekin asunut Italiassa jo pitkään. Mitä muuta yhteistä sankarittarellasi ja Sinulla itselläsi on?

Olen lahjoittanut päähenkilölle muutamia harrastuksistani, eli ruoanlaiton, juoksun ja laitesukelluksen. Lisäksi Arianna on gradua vaille valmis psykologian maisteri, minulla uupuu gradun ja tentin verran kirjallisuuden ja kielten opinnoista. Sosiaalipsykologiaa olen lukenut sivuaineena. Varmaan myös joitakin omista luonteenpiirteistäni on ujuttautunut Ariannaan. Useinhan henkilöhahmoihin heijastuu piirteitä itsestä myös piilotajuisesti. Elämänkaaressamme tai perhesuhteissamme ei sen sijaan ole suuria yhtäläisyyksiä.

Dekkarisi tapahtumapaikka on idyllinen Tolfan pikkukaupunki. Sijoittuvatko tulevat sarjan kirjat samoihin maisemiin vai aioitko hyödyntää Italiaa laajemmin? 

Kirjan toinen osa sijoittuu Roomaan, jossa asuin kahdeksan vuotta. Olen matkannut Italiaa ristiin rastiin, joten on hyvin todennäköistä, että tulevissa osissa liikutaan myös Rooman seudun ulkopuolella. Minulla on muutama paikka jo valmiiksi mietittynä, mutta koska donna e’ mobile ja kirjailijattaret tunnetusti vielä oikullisempia, en paljasta sarjan tulevista osista vielä sen enempää.

Kustantajasi Gummerus luonnehtii kirjaasi ”aistikkaaksi” dekkariksi. Miten itse luonnehtisit dekkariasi? Onko luvassa myös romantiikkaa?*

 Aistikkuus dekkarin kuvauksessa viittaa lähinnä kirjoitustyylini aistivoimaisuuteen. Käytän  kuvailevaa kieltä, ja kustannuspäällikö kertoikin ihastuneensa dekkarissa aivan ensimmäiseksi  Italian ”tuoksuun”, joka huokui käsikirjoituksen sivuilta lukijalle saakka. Samaa ovat kiitelleet muutkin koelukijat. Romantiikka on ensimmäisessä osassa lapsipuolen asemassa, vaikka myönnän, että ripaus rakkautta ei mielestäni haittaa dekkareissakaan. Päärooliin romantiikka ei nouse toisessakaan osassa, mutta kokonaan en hylkää Ariannan tunne-elämän käänteitä.

Miten tulit valinneeksi juuri dekkarigenren esikoiskirjasi lajityypiksi? Oliko valinta itsestäänselvyys?

Olen rakastanut dekkareita niin kauan kuin muistan. Enid Blytonista siirryin jo melko varhain sekä Christieen että John Dickson Carriin, erityisesti miehen Carter Dicksonin nimellä kirjoittamat Sir Henry Merrivale -tarinat olivat yläkoululaisen mieleen. Patricia Highsmith, Raymond Chandler, P.D. James; lista on loputon. Pitkään en muuta lukenut, muutamia trillereiden ja agenttijännäreiden pariin tehtyjä harhahyppyjä lukuunottamatta. Lukioiässä ihastuin Kari Hotakaiseen, joka avasi portteja kaunokirjallisuuteen laajemminkin. Ensimmäiset kolme täysmittaista romaanikäsikirjoitustani ovat kaikki olleet dekkareita. Kokeilen jatkuvasti erilaisia kaunokirjallisuuden lajeja, mutta jostain syystä palaan aina dekkariin. Puolivakavissani väitän, että hyvässä kirjassa täytyy olla ainakin yksi murha tai vähintäänkin jonkun täytyy sellaista suunnitella. 

(* Tässä haastattelijalla menivät sekaisin aistikas ja aistillinen. Pahoittelut! Kustantaja siis kehuu dekkaria tyylikkääksi.)

Italiaan sijoittuvista dekkarisarjoista tulevat mieleen heti ainakin amerikkalaisen mutta venetsialaistuneen Donna Leonin suositut Guido Brunetti -poliisiromaanit sekä Michael Dibdinin Aurelio Zen -sarja. Miten Arianna de Bellis tutkii -sarja vertautuu näihin esikuviin, jos ne sitä ovat?

 Kirjoitin ihkaensimmäisen, julkaisemattoman dekkarikäsikirjoitukseni lukematta yhtään Donna Leonia. Vaikka sittemmin olenkin ottanut vahingon kiinni ja pidän hänen dekkareistaan kovasti, en kutsuisi häntä varsinaiseksi esikuvaksi. Leonin kanssa meille on yhteistä lähinnä dekkarin sijoittaminen Italiaan. En hae aiheitani samalla tavalla ajankohtaisista asioista kuin Leon ja haluan dekkariin hiukan enemmän jännitettä. Leon kuvaa loistavan ansiokkaasti venetolaisia miehiä, mutta hänen eteläitalialaisten kuvauksestaan huomaa, ettei hän ole viettänyt aikaansa etelämpänä. Minulla taas on ollut etuoikeus solmia ystävyyssuhteita italialaisiin ympäri maata, ja toivon, että olen onnistunut välttämään stereotypioiden pahimmat karikot.

 Dibdinin Aurelio Zen -sarjasta olen lukenut vain yhden osan, joten en osaa analysoida sarjaa sen tarkemmin.

Leonin kirjoissa ainakin syödään hyvin. Onko ruokakulttuurilla osuutta Sinun teoksissasi?

 Ehdottomasti. Sanon aina, että ruoka on oleellinen osa italialaisten sielua, eikä Italiasta voi kirjoittaa uskottavasti kirjoittamatta myös ruoasta. Leon on yksi suosikeistani myös ruokakuvausten vuoksi. 

Ketkä ovat omia kirjallisia esikuviasi ja suosikkidekkaristejasi? Miksi?

Kirjahyllyssäni on pakana-alttari Kari Hotakaiselle, jonka palvonnan aloitin 90-luvun alkupuolella. Dekkarigenren ulkopuolella arvostan kirjoissa ennen kaikkea kielenkäyttöä, joten Hotakaisen ihailu ei kaivanne suurempia selityksiä. Ihailen myös suuresti Jukka Parkkista. Mika Waltaria olen lukenut pienestä pitäen ja arvostan häntä myös monipuolisuuden vuoksi. Dekkaristeista ehdoton ykkönen on ollut jo vuosikausia P.D. James. P.D. Jamesin kirjoissa korostuvat arvostamani rikas ja kuvaileva kieli sekä äärimmäisen kiinnostava henkilökuvaus, joka peilaa hienosti myös englantilaista yhteiskuntaa. Muita suosikkidekkaristeja ovat Colin Dexter sekä Ruth Rendel. Luen toki dekkareita laidasta laitaan, mutta näiltä kolmelta olen lukenut monet dekkarit useampaan kertaan.

Mitä uutta Arianna de Bellis tutkii -sarja mielestäsi tuo suomalaiseen dekkarikenttään ja millaisille lukijoille se on suunnattu?

Dekkarini ammentaa elementtinsä n. 60 prosenttisesti cozy mysteries –perinteestä. Kuten sanottua, kaipaan dekkariin myös jännitettä, joten puhdasverinen ”kotoinen dekkari” se ei ole, mutta verisillä yksityiskohdilla ja väkivallalla siinä ei mässäillä. Halusin kirjoittaa dekkarin, jonka parissa itse olisin lukijana viihtynyt. Kirjan, joka jättää levollisen mielen, ja joka tarjoaa pienen pakohetken arjesta. Jos ajattelen dekkarin lukijaa, mieleeni tulee väsyneenä kotiin saapuva ihminen, joka tarttuu kirjaan ja istahtaa sohvalle helpotuksesta huokaisten: työpäivä on ohi ja edessä on nojatuolimatka Italiaan.

 Onko sarjalla mielestäsi mahdollisuuksia kansainvälisillä dekkarimarkkinoilla?

Apua, jos totta puhutaan, niin minä olen vielä niin hämmentynyt siitä ajatuksesta, että dekkarini julkaistaan suomeksi, etten osaa ajatella elokuusta eteenpäin. Sen tiedän, että kansainvälisillä markkinoilla tarjonta on laajaa ja kilpailu kovaa. Olen aina hurjan ylpeä, kun luen suomalaisten dekkaristien pärjäävän maailmalla, se ei ole helppoa.

Vielä viimeinen kysymys: mikä dekkari Sinulla on parhaillaan yöpöydällä?

Hih, totta puhuen siellä on kasa dekkareita. Eilen aloitin P.D. Jamesin Todistajan kuoleman, luen suomennosta ensimmäistä kertaa. Seuraavaksi lukuvuorossa on Mikko Karpin Väinämöisen vyö.

 

Lämmin kiitos Vera Valalle tästä blogihaastattelusta ja onnittelut tulevan kirjan johdosta!

Vera Valan esikoisdekkari on siis vielä vailla nimeä. Gummeruksen järjestämään nimikilpailuun kannattaa osallistua, sillä äänensä antaneiden kesken arvotaan kirjailijan signeeraamia dekkareita. Jos osaa ehdottaa uutta nimeä, joka hyväksytään kirjan nimeksi, saa palkinnoksi muhkean kirjapaketin. Dekkarista voi lukea myös näytteen täältä. Vera Valan dekkariprojektia voi seurata myös Facebookissa.

Sivun kuvat ovat kirjailijan ottamia maisemia esikoisdekkarin tapahtumapaikasta Tolfasta. Kuvat on julkaistu Vera Valan luvalla.

Henning Mankellin Riian verikoirat 1. Touko, 2012

Posted by Kirsi Hietanen/Kirsinkirjanurkka in Dekkariarvioita.
Tags:
add a comment

Vaikka uutuusdekkareita väliin suorastaan tulvii kauppoihin ja kirjastoihin, on mukavaa ja virkistävää välillä palata omien vanhojen suosikkiensa pariin. Ruotsalainen dekkarimestari Henning Mankell on ollut pian parikymmentä vuotta suuri ihailuni kohde. Nyt kertasin hänen tuotannostaan Wallander-sarjan kakkososan Riian verikoirat äänikirjaversiona. Muistikuvat edellisestä 1990-luvun puoliväliin ajoittuvasta lukukokemuksesta eivät olleet kummoisetkaan, vain pelastuslautan ja Baiba Liepan muistin vanhastaan, sekä sen, että Wallander joutui jossakin kohdin tulitaisteluun.

Kirja oli vahvoja ennakko-odotuksianikin parempi kokemus. Ajankuva on kirjassa ehkä parasta, mutta juonikin on loistavasti rakennettu parhaaseen Mankell-tyyliin. Tapahtumat sijoittuvat 1990-luvun alkuun, tarkemmin talveen 1991. Berliinin muuri on murtunut vain runsas vuosi aiemmin, ja Neuvostoliitto huojuu vielä jotenkuten pystyssä. Baltiassa kuitenkin on jo levotonta. Juttu lähtee liikkeelle talviselta Itämereltä, jolla pari hämäräpuuhissa ollutta ystadilaismiestä löytää pelastuslautan. Lautalla makaa kaksi ruumista, jotka eivät ole menehtyneet hypotermiaan. Toinen miehistä soittaa nimettömän vihjepuhelun poliisille, joten kun ilmoitus lautasta tulee, lähtee Wallander paikanpäälle.

Tutkimukset etenevät verkkaisesti, eikä merkittävää läpimurtoa tunnu tulevan. Sitten uhrit tunnistetaan latvialaisiksi, ja Latviasta lähetetään oma tutkija Ruotsiin. Majuri Karl Liepa miellyttää Wallanderia, vaikka yhteistyö jää lyhyeksi. Liepan Ruotsissa oleskelun aikana pelastuslautta varastetaan poliisiaseman kellarista. Vasta silloin Wallander tajuaa virheensä. Poliisi ei ole tutkinut, mitä on lautan sisällä. Jäljet alkavat johtaa kansainväliseen huumekauppaan. Lisäkierroksia tapahtumat saavat, kun Ruotsiin tulee tieto, että majuri Liepa on murhattu lähes välittömästi kotiinpaluunsa jälkeen. Wallander lähetetään Latviaan auttamaan paikallista poliisia tutkimuksissa.

Kommunistinen Neuvosto-Latvia on Wallanderille järkytys. Nopeasti hän tajuaa, että hänen jokaista liikettään tarkkaillaan. Majuri Liepan kuoleman selvittely ei oikein poliisia kiinnosta, eikä kahden Ruotsiin ajautuneen pikkurikollisenkaan kohtalo tunnu selviävän, ainakaan uskottavasti. Wallander tutustuu pikaisesti majurin leskeen Baibaan ja tapaa tämän uudelleen salaa. Käy ilmi, että majuri on epäillyt oman poliisilaitoksensa korkeimpia upseereita rikollisesta toiminnasta. Majurin muistiinpanot ovat kuitenkin kateissa. Sitten Wallander lähetetään kotiin. Pian Latvian vastarintaliikkeen maanalaiset voimat kuitenkin kutsuvat hänet takaisin auttamaan majurin papereiden löytämisessä.

Wallander lähtee uudelleen Latviaan, salaa ja väärillä papereilla, toiminta käynnistyy toden teolla. Mankell on osannut kuvata valvontayhteiskunnan mekanismeja hyytävällä tavalla. Heti rajan ylitettyään Wallander joutuu muistamaani tulitaisteluun ja saa huomata, että kylmäverinen tappaminen onnistuu vaivatta hänen tuntemiltaan ystävällisinä pitämiltään ihmisiltä. Wallander joutuu selviytymään vieraassa maassa vailla virka-asemaansa tai ylipäätään mitään asemaa ja sen tuomaa turvaa.

Jälkisanoissaan Mankell itsekin toteaa, että joskus todellisuus toimii kuten kirjailija on ehkä kuvitellut mahdolliseksi. Se Latvia, jossa Wallander kamppailee pahuutta vastaan vuoden 1991 talvella, lakkasi olemasta vain joitakin kuukausia kirjan ilmestymisen jälkeen. Nyt, kaksikymmentä vuotta myöhemmin, voimme katsoa noita aikoja toisesta perspektiivistä. Valitettavasti kirjassa kuvattu rikos ei vaikuta mahdottomalta nykymaailmassakaan, vaikka yhteiskuntajärjestys on muuttunut.

Koko Wallander-sarjan lukeneena hämmästyin sitä, kuinka alamaissa Kurt Wallander on jo tässä sarjan toisessa osassa. Hän harkitsee vakavasti vartiointialalle siirtymistä. Työpaikkahakemus on valmiina työpöydän laatikossa. Avioero on selvä, ja suhde tyttäreen on etäinen. Vanha isä taitaa olla kärttyisimmillään tässä kirjassa. Eihän Wallander taida missään kirjassa kovin aurinkoinen kaveri olla, mutta on tämä perussävy aika synkkä. Ainoa valopilkku on Baiba Liepa, johon hän huomaa kirjan loppuvaiheilla rakastuneensa. Synkkä, pimeä ja kylmä Riika tapahtumapaikkana vielä korostaa ankeaa tunnelmaa.

Tällä kertaa kuuntelin Riian verikoirat äänikirjana, jonka lukee Eero Saarinen. Kymmenen cd-levyn kesto yhteensä noin 11 tuntia ja 30 minuuttia.

Christien murhamysteerejä äänikirjoina 27. huhtikuu, 2012

Posted by Kirsi Hietanen/Kirsinkirjanurkka in Dekkariarvioita.
Tags:
1 comment so far

Agatha Christien murhamysteerit ovat mainion ajattomia. Vuonna 1943 ilmestynyt Syyttävä sormi on aivan lukukelpoinen ja nautittava edelleen vuonna 2012. Kaikista kirjoita ei voine sanoa samaa! Kirjan takakannessa kerrotaan, että tapahtumat sijoittuvat sota-aikaan. Tätäkään ei oikeastaan huomaa mistään, vaikka minäkertoja Jerry Burton onkin loukkaantunut lento-onnettomuudessa ja on lääkärin määräyksestä vetäytynyt maaseudun rauhaan toipumaan. Kyseessä lienee siis sotatoimissa tapahtunut onnettomuus.

Olen aikoinani teini-iässä lukenut lähestulkoon kaikki Christiet ainakin kertaalleen ja sittemmin katsonut kaikki kierrokset tv:ssä esitetyistä elokuvista ja sarjoista. Silti en onnistu juuri koskaan muistamaan murhaajaa ennen kuin neiti Marple tai Hercule Poirot pitää loppupuheenvuoronsa. Olen tämän taas huomannut, kun olen kuunnellut Christien dekkareista tehtyjä hienoja äänikirjaversioita. Kiitos niistä WSOY:lle ja kirjastolaitokselle!

Syyttävän sormentakakansitekstissä mainitaan neiti Marple, mutta kyseessä on varsin erilainen Marple-tarina. Neiti ei ole juuri kummoisessakaan roolissa, paitsi ihan viime metreillä, kun rikollinen saadaan kiinni verekseltään. Romaanin minäkertoja on siis kolmikymppinen herrasmies Jerry Burton, joka nuoren ja huikentelevaisen sisarensa Joannan kanssa asettuu puoleksi vuodeksi Lymstockin pikkukaupunkiin tai oikeammin kylään. Sisarukset vuokraavat itselleen pienen mökin iäkkäältä neiti Bartonilta. (Sukunimien samankaltaisuus ei ole aivan merkityksetön seikka!).

Rauhassa uinuva kylä on kuitenkin vain harhaa. Sen Jerry ja Joanna saavat huomata, kun he saavat röyhkeän ja rivon nimettömän kirjeen. Siinä vihjataan, etteivät he olisikaan sisaruksia. Kirje hämmästyttää heitä, mutta sitten he saavat selville, että kirjeitä on lähetelty kylässä jo pidemmän aikaa ja ne ovat kaikki sävyltään ilkeitä ja hävyttömiä. Mitä kunniallisimmatkin ihmiset ovat saaneet niitä, vaikka harva haluaa sitä tunnustaa. Asia saa ikävämmän käänteen, kun eräs rouva tekee itsemurhan. Käy ilmi, että hänelle on vain vähän aiemmin toimitettu nimetön kirje, jossa annetaan ymmärtää, ettei hänen aviomiehensä olisikaan hänen toisen poikansa isä. Koska rouvan terveys on ollut horjuva jo aiemmin, pidetään selvänä, että hänen hermonsa ovat pettäneet.

Kirjeitä tulee yhä lisää. Epäiltyjen joukkoa saadaan supistettua päättelemällä, että kyseessä on nainen. Lisäksi tekstit ja kuoret on kirjoitettu naisyhdistyksen kirjoituskoneella, jota lähes kuka tahansa pääsee käyttämään, mutta naiset tietysti helpommin. Kylällä asuu myös herra Pye, joka kuvataan näin: Herra Pye oli pyylevä, naismainen pieni mies, joka oli kokonaan omistautunut petit-point-tuoleilleen, dresdeniläisille posliinipaimenittarilleen ja muinaisesineiden kokoelmalleen. Seksuaalisen epäilyttävyytensä perusteella myös herra Pye-parka on epäilty.

Romanttinen juonipolku kirjaan tulee erikoisen Megan Hunterin hahmossa. Megan on paikallisen asianajajan tytärpuoli, jo parikymppinen nuori nainen, jota kaikki pitävät lapsellisena ja hieman vajaaälyisenä. Megan asettuu kuuliaisesti ruman ankanpoikasen rooliin, jota hänelle tarjotaan. Viaton luonnonlapsi kulkee missä haluaa ja laukoo totuuksia. Jossakin vaiheessa Jerry havahtuu Meganin piilevään kauneuteen.

Rikosjuoni on kirjassa punottu oivallisesti. Kun jännittävän ratkaisukohdan jälkeen kuullaan neiti Marplen selvitykset tapahtumien kulusta, lukija (tai kuulija) voi vain todeta, että häntä on viety taas kerran kuin kuoriämpäriä.

Sama tunne tulee toisen yhtä mestarillisesti punotun Aikataulukon arvoituksen äärellä. Tämä on puhdasverinen Poirot-tarina, jonka minäkertojana on Argentiinasta Britanniaan saapunut kapteeni Hastings. Poirot on juuri saanut salaperäisen kirjeen, jonka allekirjoituksena ovat vain nimikirjaimet ABC. Poirotia kehotetaan tarkkailemaan Andoverin kaupunkia tiettynä päivänä. Poirot ottaa kirjeen vakavasti, mutta poliisi ei. Mieli kuitenkin muuttuu, kun Andoverissa paljastuu raaka veriteko juuri kirjeessä mainittuna päivänä. Murhattu on rouva Asher, ja hänen vierelleen on asetettu avoin rautatieaikataulukko, jota kutsutaan ABC-taulukoksi.

Tapahtumat lähtevät etenemään kiihkeää vauhtia. Tulee toinen kirje, jossa varoitetaan murhasta Bexhillissä. Kaupungissa murhataan Betty Barnard -niminen tarjoilijatar. Kolmas ja neljäs murha tapahtuvat saman kaavan mukaan. Joku mielipuoli kehuu voivansa jatkaa loputtomiin. Poliisi on avuton, mutta murhattujen omaiset ja Poirot päättävät yhdistää voimansa. Jonkun on täytynyt nähdä murhaaja. Kenties hänet onnistutaan näkemään seuraavalla kerralla. Toivo on heikko, mutta Poirot ei anna periksi.

Lukijalle väläytellään lyhyitä otteita omituisen Alexander Bonaparte Castin vaiheista samaan aikaan. Lopulta Cast napataan. Mies tunnustaa murhatyöt, vaikka ei muistakaan niitä tehneensä. Todisteet ovat kuitenkin kivenkovat. Mutta mikä oli motiivi? Se Poirot’n on vielä keksittävä. Loppupuheenvuoro on tälläkin kertaa musertava.

Syyttävän sormen ja Aikataulukon arvoituksen kuuntelin Lars Svedbergin hienosti lukemina äänikirjoina. Tarinat toimivat tässä muodossa mainiosti, eivätkä paikoittainen hidassoutuisuus ja toistelu haittaa mitään. Hastings tekee jälkimmäisessä kirjassa hienovaraista pilaa Poirot’n turhamaisuudesta ja omahyväisyydestä.

Kolmas juuri nauttimani Christie oli toteutukseltaan toisenlainen. Mykkä todistaja eli Dumb Witness on BBC Radion toteuttama puolitoistatuntinen kuunnelma. Tämä oli hauska kokeilu. Ensin arvelin, että en pysy englanninkielisessä sanailussa kärryillä, mutta huoli oli turha. Äärimmäisen huolella äännetty brittiaksenttia oli helppo seurata. Poirot’na tässä versiossa on John Moffat. Koska kyseessä on kuunnelma, on mukana myös vähän äänitehosteita. Hauskin on terrieri Bob, jonka haukunta, läähätys ja murina on selvästikin ihmisnäyttelijän tekemää!

Juoni menee pääpiirteissään niin, että Poirot saa kirjeen, jossa häntä pyydetään selvittämään hienotunteisesti eräs ongelma. Mikä, se ei käy kirjeestä ilmi. Poirot huomaa heti, että kirje on päivätty jo pari kuukautta aiemmin, pääsiäisen tienoilla. Kun kaksikko matkustaa Market Basingiin tiedustelemaan lähettäjältä, vanhalta ikäneidolta asiaa tarkemmin, he saavat kuulla neidin kuolleen. Neiti on yllättäen testamentannut koko omaisuutensa taloudenhoitajalleen eikä nuorille sukulaisilleen kuten on luvannut. Poirot alkaa haistaa palaneen käryä ja ryhtyy selvittelemään tapahtumia tarkemmin. Murhaaja selviää tässä versiossa varsin nopeasti mutta jälleen tekijä on henkilö, jota vähiten osaa epäillä. Onneksi Hastings on yhtä pihalla!

Agatha Christie: Syyttävä sormi (The Movin Finger) Suom. Eva Siikarla. Äänikirja WSOY 2010, 7 cd:tä. Lukija Lars Svedberg.

Aikataulukon arvoitus (The ABC Murders) Suom. Aune Suomalainen. Äänikirja WSOY 2010, 6 cd:tä. Lukija Lars Svedberg.

Hercule Poirot in Dumb Witness. BBC Audiobooks Ltd 2007. 2 cd:tä

Parantaja kilpailee Lasiavaimesta 21. huhtikuu, 2012

Posted by Kirsi Hietanen/Kirsinkirjanurkka in Dekkariuutisia.
Tags:
2 comments

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

Helsingin Sanomat uutisoi tänään 21.4., että Johtolanka-palkinnon saanut Antti Tuomaisen Parantaja kilpailee tämän vuoden Lasiavaimesta. Onnittelut! Ihastuin Parantajaan vuosi sitten ja kirjoitin siitä esittelyn omaan blogiini Kirsin kirjanurkkaan. Samassa kirjoituksessa esittelen myös Dekkariseuraa.

.

%d bloggers like this: