jump to navigation

Langalla (The Wire) 6. tammikuu, 2013

Posted by Tuulevi in Dekkaritapahtumia Suomessa.
Tags: , , , ,
5 comments

Yle TV2 alkaa tänään esittää huippuhyvää HBO-sarjaa The Wire , jota Sub näytti vuosia sitten yömyöhällä tai aamuyöllä. Silloin sitä tuli seurattua ikävän hajanaisesti, mutta nyt onneksi on uusi tilaisuus.

Rikostoimittaja David Simonin ja entisen poliisin Ed Burnsin käsikirjoittama sarja sijoittuu Baltimoreen. Sarjaa on kiitetty realismista, kunnianhimoisuudesta ja yhteiskunnallisuudesta. Näyttelijät ovat loistavia. Sekä rikollisia että poliiseja kuvataan monitahoisesti.

Kannattaa katsoa.

Mainokset

Dekkariseikkailu – onko kukaan osallistunut? 28. lokakuu, 2012

Posted by Tuulevi in Dekkaritapahtumia Suomessa.
Tags: ,
add a comment

Onko kellään kokemuksia näistä?

Dekkariseikkailu

Savonlinnan teatterissa Mustat kalat 25. lokakuu, 2012

Posted by Tuulevi in Dekkaritapahtumia Suomessa.
Tags: , ,
9 comments

Savonlinnan teatteri kantaesittää Eeva Tehnusen vuonna 1964 ilmestyneeseen Mustat kalat -esikoidekkariin perustuvan näytelmän.

Näytelmä on jyväskyläläisen ohjaaja-dramaturgi Aila Lavasteen dramatisoima ja ohjaama.

Ensi-ilta oli 15.9.2012 klo 19. Näytöksiä on vielä runsaasti – myös lauantaisin.

Uusi dekkarisarja Scott & Bailey 1. Touko, 2012

Posted by Tuulevi in Dekkaritapahtumia Suomessa, Dekkariuutisia, Ehdotus keskustelun aiheeksi.
Tags: , ,
4 comments

Vielä ehtii aloittaa uuden Manchesteriin sijoittuvan dekkarisarjan seuraamisen.

Ensimmäinen osa tuli televisiosta viime lauantaina, mutta on katsottavissa Areenasta. Ensimmäisessä tuotantokaudessa on kuusi jaksoa ja toinen kausi pyörii parhaillaan Britanniassa.

Ensimmäisen jakson perusteella sarja on taattua brittilaatua. Scott ja Bailey ovat keski-ikäisiä naisetsiviä – toinen perheellinen, toinen yksineläjä.

Sarjasta lisää Ylen sivulla: http://tv1.yle.fi/juttuarkisto/ulkomainen-draama/scott-bailey-kotitoita-ja-murhaajia

Arktista eksotiikkaa 25. maaliskuu, 2012

Posted by Tuulevi in Dekkariarvioita.
Tags: , , , , , , , , , ,
add a comment

Lontoolaistoimittaja ja -tietokirjailija J. M. McGrathin esikoistrilleri Jään muisti (Like 2012; White Heat, 2011, suom. Anu Nyyssönen) tapahtuu lähellä pohjoisnapaa, pääasiassa Kanadaan kuuluvalla Ellismeren saarella eli Umingmak Nunalla. Päähenkilö on metsästäjä, opas ja osapäiväopettaja Edie Kiglatuk, alkuperäiskansaa eli inuitti tai inuk, jossa on myös valkoista eli qalunaat-verta.

Teoksessa on suorastaan monimutkainen (ja hieman hitaasti etenevä) trillerijuoni, voimakkaan ekologinen taustavire ja herkullisen omalaatuinen henkilökaarti. Kiinnostavinta siinä on kuitenkin inuittien elämänasenteen, elintapojen, kielen, pukeutumisen, ruokien, perinteide, ongelmien ja osaamisen kuvaus. Taustoituksessa mikään ei tunnu päälleliimatulta tai vaikuta esitelmöinniltä, vaan toimii olennaisena osana romaanin kokonaisuutta.

Paikalliset usein sanoivat, että ero inuittien ja etelänihmisten välillä oli siinä, että kun etelästä tulleet pitivät jäätä jähmettyneenä vetenä, inuitit tiesivät, että vesi oli vain sulanutta jäätä.

Eksoottisuuden kokemuksilta ei voi välttyä samalla, kun seuraa sinnikkään ja rohkean Edien yritystä selvittää poikapuolensa kuoleman syytä ja taustoja. Kirjailija on selvästi perehtynyt kuvaamaansa maailmaan – kieleen, tapoihin, historiaan – syvällisesti, mutta ulkopuolisen silmin hänkin sitä katsoo. Onkohan yksikään inuitti julkaissut jännitysromaaneja?

Miksei voi aloittaa alusta? 18. maaliskuu, 2012

Posted by Tuulevi in Dekkariarvioita.
6 comments

Pidin kovasti Ann Cleevesin Shetlantiin sijoittuvasta Jimmy Perez -sarjasta, joten odotin paljon myös Vera Stanhope -sarjan suomenkieliseltä avaukselta. Yllättävästi ensimmäinen suomennos Kuolonkukkia ei olekaan sarjan ensimmäinen, vaan kolmas osa. Ja suomennosten julkaisemiseen on näemmä innoittanut pian Suomessakin nähtävä tv-sarja, mikä on katsottu tarpeelliseksi kertoa myös kirjan kannessa kuvaamalla siinä sarjan päänäyttelijät ja kirjaamalla lisäksi teksti ”Tulossa TV 1:lle”. Moinen melkein karkottaa minut kirjan parista.

Kirjaa lukiessa ei juonen puolesta haittaa, ettei se ole sarjan aloitus, mutta päähenkilö Veran – isokokoisen, omapäisen, yksinäisen, suorasukaisen, juopottelevan northumberlandilaiskomisarion  – tuntemisen kannalta se häiritsee minua. Olisin halunnut tutustua Veran hahmoon siten, kun kirjailija on hänet lukijoilleen esitellyt. Joissain kohdissa tuntui, että pitäisi tietää jotakin enemmän ymmärtääkseen komisarion ratkaisuja. Siitäkin huolimatta, että Veran menneisyyttä valotetaan jonkin verran.

Rikosjuoni kiertyy kahden kukkasin koristellun kauniin nuoren vainajan kuolemien selvittelyn ympärille. Ensimmäinen uhri on 16-vuotias poika, jonka äiti löytää kuolleena kylpyammeesta. Toinen on maastossa vuorovesilammikossa makaava nuori nainen. Kestää aikansa ennen kuin poliisi saa selville yhteydet uhrien välillä, eikä vähiten siksi, että neljän hyvin erilaisen lintubongarimiehen ystävyys ja keskinäinen lojaalius on niin lujaa.

Teoksen henkilöt ovat hyvin kerrottuja. Myös tapahtumapaikkoja Cleeves kuvaa taitavasti. Jostain syystä minua ei tämän dekkarin juoni vain kiinnostanut läheskään niin paljon kuin dekkarilta toivon ja Shetlanti-sarjan perusteella kirjailijalta odotin. Toivottavasti kirjasarja paranee edetessään. Ja, huolimatta ristiriidasta edellisen virkkeen kanssa, toivottavasti myös ykkös- ja kakkososa tulevat suomennetuiksi, vaikka tv-draamasarja alkaakin tästä tapauksesta. Kaikesta edeltävästä valituksesta huolimatta suosittelen, etenkin brittidekkarifaneille.

Haamukävelyä Cambridgessa 29. helmikuu, 2012

Posted by Tuulevi in Dekkariarvioita.
Tags: , , , , , , , , , , ,
add a comment

Tervehdin puolestani kaikkia Suomen dekkariseuran blogin lukijoita. Minäkin olen yksi uusista blogikirjoittajista. Kirjoitan tähän Dekkariseuran blogiin lyhyitä, tiiviitä arvioita ja esittelyjä lukemistani dekkareista, yleensä melko uusista. Omaan blogiini kirjoitan täst’edes muista kuin dekkareista, vaikka rajanveto ehkä joskus onkin vaikeaa. Olisi palkitsevaa saada kommentteja – lukeeko näitä kukaan?

***

En välttämättä haluaisi aloittaa tätä hommaa teilauksella, mutta niin tässä nyt taitaa käydä, kun arvion kohteena on Rebecca Stottin kirjoittama Veden muisti (Avain, 2011. Ghostwalk, 2007; suom. Emma Murros ja Turkka Hautala).

Ensinnäkin suomennoksen nimi on hämmentävä enkä ymmärrä sitä. Alkuperäinen nimi on paljon kuvaavampi, vaikkei sitä silti ehkä Haamukävelyksikään olisi kannattanut suomentaa. En ole ihan varma, kannattiko tätä teosta ylipäänsä suomentaa…

Veden muisti on Rebecca Stottin esikoisteos, jonka pitäisi olla historiallinen jännitystarina, mutta kovin historiallinen se ei ole, vaan tapahtuu kokonaan 2000-luvulla lukuunottamatta kirjan sisään upotettua mukatieteellistä käsikirjoitusta, joka käsittelee Isaac Newtonia alkemistina. Jännitystäkään ei suuremmin kehitellä, vaikka kertomus alkaakin tuon käsikirjoituksen tekijän, tutkija Elizabeth Vogelsangin kuolemasta, joka osoittautuu murhaksi.

Vogelsangin poika, neurotieteilijä Cameron Brown, pyytää entistä rakastettuaan Lydia Brookea haamukirjoittajaksi Elizabethin kirjan viimeistelyyn. Lydia asettuu Elizabethin ateljeehen Cambridgen yliopistokaupungissa. Pian myös Cameronia uhataan kuten muitakin eläinkokeita tekeviä neurotieteilijöitä. Uhkausten ja väkivallan takana näyttää olevan NABED-niminen salaperäinen eläiaktivistijärjestö.

Kvanttifysiikan kietoutumisteoria on kiehtova teoria, mutta sen merkitys Veden muistissa jää aivan irralliseksi. Ajatuksena lienee se, että kaksi ajan kerrosta – nykyhetki ja 1600-luku – kietoutuu yhteen, mutta ei se oikein toimi. Muutenkin romaani on täynnä irrallisuuksia, joiden turhaan odottaa lopussa liittyvän toisiinsa.

Tyylikeinona Stott käyttää sinä-muotoa, jossa Lydia kertoo/kirjoittaa Cameronille. Se toimisi pätkittäin, mutta on pitkän päällä hyvin rasittavaa luettavaa. Kirjaan on ahdettu salaliittoteorioita liian kanssa, ja loppuratkaisu kyhätty kokoon jotenkin hätäisesti. Välillä vaikuttaa, että Stott haluaa lähinnä osoittaa oppineisuuttaan. Jos jotakin, niin antaumuksellista taustatyötä tässä voikin kehua. Valitettavasti Lydian ja Cameronin rakkaustarina ei kosketa ollenkaan, yliluonnolliset kokemukset eivät lisää jännitystä, eksentriset henkilöhahmot eivät vakuuta, eikä Cambridgea ole kuvattu erityisen onnistuneeksi, vaikka paikalla, joka yhdistää aikatasot, pitäisi olla tarinassa iso merkitys.

Stottin romaani on ensimmäinen, jonka lopussa olen nähnyt kirjailijan ohjeita lukupiireille. Melko erikoisia ja turhan tuntuisia ohjeita ne ovatkin! Sen sijaan lopun aikajana Newtonin elämästä on hyödyllinen.

%d bloggers like this: